Pöytäsaaga, osa neljä

Tämä jo eeppisiin mittasuhteisiin kasvanut pöytäfarssi, jonka ytimessä on täydellinen kyvyttömyyteni löytää meille sopiva olohuoneen pöytä, on saanut taas jatko-osan.

Meillä on ollut tuon viime kesänä tehdyn pyörällisen pöydän kanssa kolmiosainen ongelma: yksivuotias käyttää sitä rollaattorinaan (kovaa vauhtia kaikkien sääriä päin), koiranpentu skeittaa sillä, ja sen päällä nukutaan.

Jatkuvaan kieltämiseen kyllästyy, joten ajattelimme siirtää pöydän hetkeksi syrjään. Koska "kesä" tarkoittaa kielessäni "käsihiomakonekelejä", ajattelin sitten askarrella itse tilalle uuden.

Pöytä maksoi alunperin kymmenen euroa ja näytti tältä.

Ilmeni, että kansi on viilutettua lastulevyä, eikä sitä voi todellakaan hioa. Tilasimme paikallisesta rautakaupasta tilalle massiivikoivuisen hieman alkuperäistä pienemmän levynkannen, joka maksoi noin 150 euroa. No, ei se mitään. Sisustusfilosofiani on se, että jos esine on hyödytön tai epämieluisa muokkaamattomana mutta sille on käyttöä paranneltuna, siihen satsaaminen kannattaa.

Jalkojen hiomiseen meni pari päivää (ja ehkä myös naapurisuhteet) ja uutta kantta piti odottaa noin viikko. Sitten kansi piti hioa ja kaikki valkovahata kahteen kertaan. Pöytä oli alunperin aika korkea, noin 55-senttinen, joten samalla sen jalkoja myös lyhennettiin viitisen senttiä. Etsiskelen vielä sopivampia kuusiokolopultteja, siksi kuvasta puuttuu yksi.

Kuva on vino ja pöytä näyttää siinä epätasaisen vaaleanpunaiselta, mutta oikeasti se on tosi hieno! Yritän vaan täällä parhaani mukaan selviytyä näissä ekstriimeissä kuvausolosuhteissa!

(Yksivuotias on alkanut pukeutua helminauhaan näin kotioloissakin. Ei kait siinä mittään.)

Pöytäfarssin aiemmat osat täällä ja täällä. Uutta jatko-osaa ei - korostan, ei - ole tarkoitus julkaista joka vuosi.