25.11.2014

Vahtikoiran ensiaskel

Kuulin äsken ensimmäisen kerran Benirin murinaa.

Ääni oli yllättävän korkea. Ei mitään matalaa kehräystä, vaan sellaista aika korkeaa pörinää, miltei surinaa. Ääni oli häijy, veretseisauttava. Jos pimeällä kujalla kuulisin sen takaani, ottaisin jalat alleni. 


Murinan kohteena oli eteiseen jäänyt vaippapakkaus. 


Ajatus on tietysti tärkein. Se olisi voinut olla vaikka miten uhkaava! Siis onko maailmassa ylipäätään mitään arveluttavampaa kuin pahvilaatikot?

(No ainakin noi mun kukkahousut, jotka julkisilla paikoilla vastaantulevien ihmisten katseista päätellen ovat arveluttavuustasolla pahvilaatikoidenkin yläpuolella.)

***

Pakko vielä kertoa ilahduttava juttu tältä päivältä. Matkalla kauneushoitolaan tapasin sattumalta lukioaikaisen ystäväni, jonka olen nähnyt viimeksi vuosia sitten. Halasimme ja sanoin heti, että "Hitto kun meidän piti nähdä nyt kun mä näytän ihan peffasta revityltä (tämä ei ollut käyttämäni termi, oikeasti käyttämääni termiä ei voi kirjoittaa tähän, koska äiti lukee tätä), kun olen menossa kasvohoitoon." 

Hän vastasi, että "Joo, meidän olis pitänyt nähdä eilen, kun silloin mulla oli vielä parta ja näytin ihan Jeesukselta mutta sit ajoin sen ja nyt näytän vaan hattivatilta!"

Hyvät tyypit ovat hyviä tyyppejä vuosia myöhemminkin. 

4 kommenttia:

  1. Joskus muovipussikin voi aikaansaada
    upean rähinän.
    Voi vitsi kun mä rakastan niiden viisautta ja
    logiiikkaa.
    Terveiset Taunuksesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ronja pelkäsi pienenä kaikkia läpinäkyviä asioita, joiden sisällä oli jotain. Nidolla oli pitkään ongelma sellaisten kapeiden ja korkeiden roskistynnyreiden kanssa... Koda pysähtyy kiinnostuneena ihmettelemään vähän sitä sun tätä, on ollut pennusta lähtien sellainen mietiskelijä.

      Poista
  2. Voihan pölhö... Sain joskus ystävältä pennun kokoisen pehmosiperialaisen. Olin puuhailemassa niitä näitä, kun olohuoneesta alkoi kuulua kumea matala murina. Hämmästyneenä menin katsomaan, mikä nyt oli hätänä ja törmäsin häntä, korvat ja karvat sojossa, silmät teelautasina murisevaan siperiansaksalaiseen. Seurasin kiinteää tuijotusta edelleen hämmmentyneenä ja koiran reaktion takia lähes varmana, että joku oli murtautunut sisälle, kunnes silmäni osuivat sohvan takaa kurkistavaan pehmoon. Ymmärsin niellä nauruni ja menin ottamaan pehmon syliin. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, joten lähestyin pehmoa rauhallisesti luokse kutsuen ja silitin sitä sylissä. Jatkoin höpöttelyä ja lähestyin kauhusta kankeaa siperiansaksalaista hitaasti selitellen, että tässä on uusi pikkuveli. Tarjosin pehmoa herran nenän eteen, mutta sepä lähti ulisten karkuun :D jouduin muutaman päivän tekemään töitä, jotta sain sen uskomaan, ettei kyseessä ollut elävä olento. Tästä on jo vuosia, mutta pehmoon suhtaudutaan edelleen epäilevästi... kuka sen tosin tietää, ehkä siellä on pienen siperialaisen henki sisällä. TV

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, voi ei! :D Raukka pieni. Kai lähetit valmistajalle palautetta, että työnlaatu on ihan ok, kun pehmo menee oikeaankin siperialaishenkilöön kuin väärä raha?

      Nido adoptoi kerran huskypehmon jonka meidän esikoinen sai synttärilahjaksi. Se vaan kerta kaikkiaan otti sen, heti kun näki sen, ja sitten nukkui sen kanssa. Se kävi pitkään varastamassa sitä lastenhuoneesta aina kun silmä vältti, ja sitten vaan pokkana asettui johonkin torkkumaan sen kanssa.

      Ronja (siis mun vanhempien länsiylämaanterrieri) suhtautui pitkään tosi skeptisesti sellaiseen buddha-patsaaseen, jonka raahasin jostain etelänlomalta mukana. Sillä on kyllä tosi elävät kasvot, joten Ronjan näkökulmasta mun kirjahyllyn päällä istui epäilyttävä puolialaston mies kukallisissa haaremihousuissa, käsi pystyssä.

      Poista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.