2.4.2014

Kunnes kipua ei enää huomaa

to walk it off [wawk it awf] (engl.)
Kestää kipu kävelemällä niin kauan, kunnes kipua ei enää huomaa

Vallalla olevan tilanteen kestäminen sellaisenaan ei ole onnistunut ihan suunnitellusti. Joo joo, tiedän ettei tällaisia asioita voi oikein suunnitellakaan, mutta kyllä tämä äkillisesti muodostunut henkinen invaliditeetti on silti vähän yllättänyt laajuudellaan. 

Yritän siis harhauttaa - sekä itseäni että Kodaa. Kävelemällä. Niin pitkään ja pitkälle, kunnes alkaa tuntua paremmalta (tai kunnes reitti alkaa jo kiertää takaisin kotiin, yleensä jälkimmäinen tapahtuu ensin).



Nämä ovat eiliseltä aamulenkiltä. Minä ja Koda urakoimme eilen yhteensä viisitoista kilometriä, ja kyllä, illalla tuntui jo vähän paremmalta. 

Lohtulenkkeily on siis toiminut tosi hyvin, mutta on tarvittu myös paljon lohtumusiikkia. Siinä missä lohturuokana toimivat vanhat reseptit, toimii lohtumusiikkinakin parhaiten kaikki vanhojen reseptien mukaan valmistettu. Olen lenkkeillyt Led Zeppelinin, Johnny Cashin ja etenkin Jimi Hendrixin kanssa. Jimi Hendrix on vähän niin kuin chili, se sopii ihan kaikkeen.


Ja on lohturuokaakin syöty. Löysin jokin aika sitten fantastisen kinuskiohjeen, jonka testasimme ystävien kanssa viime viikonloppuna. 

Liota kondensoidusta maitotölkistä etiketti
Laita tölkki sellaisenaan kiehuvaan vesihauteeseen, älä laita kattilaan kantta
Anna hautua 1,5-2 tuntia
Odota, että tölkki on vähän jäähtynyt
Avaa varovasti (laumanjohtaja avasi pussin sisällä) 
Lusikoi sisältö ennen kuin kukaan muu ehtii

Arvioisin kinuskin lohdullisuusvaikutuksen olevan tasoa tutti. Yhdestä tölkistä riitti kinuskia neljälle aikuiselle ja kolmelle lapselle, koska olemme hyvissä väleissä keskenämme ja osaamme siis jakaa asioita. Jos kinuskia olisi tullut testattua vieraammassa pöytäseurueessa, siitä olisi ihan varmasti tullut riitaa (jonka olisin voittanut, koska olen häikäilemätön tappelija).

Söin seuraavana päivänä loput salaa yksin sillä välin kun lapset olivat päiväunilla ja laumanjohtaja töissä. Ja ajattelin Nidoa. Ajattelin sitä, että olisin ihan varmasti antanut sen maistaa kinuskia vähän. Se oli hyvän ruoan ystävä (toisin kuin Koda, joka on kaiken syötävän ystävä).

Lohtulenkkeilyn, lohtumusiikin ja lohturuoan lisäksi on tietysti vielä se kaikista perinteisin lääke.


Lohtunenä!

39 kommenttia:

  1. Lohtunenän kohdalla alkoi täällä taas itkettää. Voimia, edelleen ja vielä senkin jälkeen! Itse olin tosissaan kuvitellut eläväni ilman koiraa edellisen mentyä manan maille, mutta vasta kun puoli vahingossa tulin ottaneeksi uuden pennun, tajusin olevani jälleen kokonainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos, Vieno!

      En voi käsittää, miten koiran menettämisestä voisi selviytyä silloin jos jäljelle ei jäisi yhtään koiraa. Vaikka rutiinit yhden koiran kanssa ovat oikeastaan samat kuin kahden, porukassa on silti ammottavan tyhjä aukko...

      Poista
  2. takerrun täysin epäolennaiseen, mutta siis maitoa keittämällä tulee kinuskia? Vai laitetaanko sinne tölkkiin ainekset valmistumaan? vai tuleeko kinuski pelkästä pahvista? Olen hämmentynyt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, joo, resepti on kokonaisuudessaan tossa. Kondensoitu maito on säilyke, joten tölkki ei ole pahvinen maitotölkki, vaan säilyketölkki, joka siis kestää keittämisen. Kondensoitu maito on paksua maitoa, josta on haihdutettu vettä ja johon on lisätty sokeria, sokeria on kait n. 40%. Eli jep, kun sitä keittelee tarpeeksi pitkään, siitä tosiaan tulee kinuskia.

      Poista
  3. Kaikkein hämmentävintä omien mummukoirien kuoleman jälkeen oli se, kun näin ihan selvästi niiden häntien viuhahtelevan ovien suissa, kuulin kynsien rapinaa, ne vilahtelivat näkökentän laidoilla tai kuulin mummun haukkuvan pihalla, vaikka siellä tiettävästi oli vain nuorempia laumalaisia. Vähitellen nuo kuvat ja äänet ovat haalistuneet, ja niitä tulee harvemmin.

    Älyttömintä on se, etten vieläkään koskaan aivasta ääneen koirien aikana, koska toinen mummuista sai siitä aina hepulin.

    Mummut lähtivät taivaalliseen palloliigaan jo vuonna 2008 ja nyt täällä pyörii noita nuorempia. Siinä ne kulkee kuitenkin mummut näkymättöminä mukana, ja niin se on Nidonkin kanssa. Se vain muuttui näkymättömäksi :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se haamusärky tekee tosi kipeää! Muistan niin kirkkaasti Nidon olemuksen, kaikki kohdat sen turkista, sen miten sillä oli tuulisella säällä tapanaan roikottaa häntäänsä ja antaa tuulen tuivertaa pörröisen hännän päätä. Sen örähtelyt, kun ihmiset toimivat ärsyttävästi, sen ulvonnan kun se liittyi Kodan lauluun. Sen olemus oli niin suuri ja niin läsnä, että tunne sen läsnäolosta ei lakannut sen mentyä. Se on kamalaa - mutta myös lohdullista. Se, että aika voi viedä meiltä ystävän, mutta ei aikaa, jonka vietimme yhdessä.

      Poista
    2. Aattelet nyt vaan, että Nido kulkee siinä teidän vierellä Kodan ja sun ajatuksissa. Joskus kun teille tulee pentu, Nidon opit siirtyy Kodan kautta sille, ja sillä lailla Nido pysyy laumassa mukana. Meillä näkyy vieläkin mummujen "käytösjäänteitä" noissa nuoremmissa.


      Kävin just lukemassa tuota "maitohammasblogia" heh!

      Poista
    3. Maitohampaat on kyllä <3

      Just jotenkin noin ajattelinkin. Tosin epäilen että Koda ei kyllä siirrä yhtään mitään viisauksia eteenpäin, mutta mä siirrän. Olen siirtänyt Nidon opettamia juttuja mun lapsillekin, ja toivon että ne siirtävät niitä aikanaan eteenpäin.

      Poista
    4. Voi, tota Kodaa :-D
      Jokaisessa laumassa oltava yks hönö! Niin on meilläkin. Terkkuja vaan sille uunissa olevalle kaverille.

      Poista
    5. Kerron terkkuja! Siellä se edelleen on!

      Poista
  4. Kodan silmistä näkee ikävän♥
    Voimia teille molemmille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä sillä onkin. Huskyn ikäväulina on ehkä surullisin ääni maailmassa… Kiitos ♥

      Poista
  5. Osan otot täältäkin päin. Rakkaan koiran pois nukkuminen on aina kova paikka. Mikä sairaus kutsui Nidon niin aikaisin mananmaille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Emme oikein tiedä… Se sai lopuksi hirveän epilepsiakohtauksen, mutta sairasteli enemmän tai vähemmän useamman kuukauden. Oma arvioni on, että huonosti se voi oikeastaan viimeiset puoli vuotta.

      Poista
  6. Nämä kuvat, joissa on pelkkä Koda, särkee sydämen. :´(

    Miten vanhempi tytöistä on ottanut Nidon poissaolon? En tiedä miten olisin itse osannut selittää pienelle ihmiselle koirien kuoleman, kun en osaa selittää sitä itsellenikään..

    Lähetän taas ison annoksen keijupölyä, kun en muutakaan osaa. Välillä vieläkin (itseasiassa aika usein) kaipaan meidän edesmennyttä kaksikkoa niin, että kurkku meinaa puristua umpeen. Muistan molempien viimeiset kuukaudet, viikot, päivät ja hetket kristallin kirkkaasti. Ehkä joskus niistä muistoista löytyy lohtu. Vielä niin ei ole käynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin särkee…

      Tytölle Nidon lähtö on jotenkin niin selkeää ja yksinkertaista, että ei voi kuin ihailla pienen ihmisen kosketusta luontoon. Nido lähti tosi aikaisin aamulla ja tyttö on kysellyt Nidon perään ainoastaan sinä päivänä, ja silloinkin vaan muutaman kerran. Että tuleeko Nido mukaan lenkille ja semmoista. Sen jälkeen ei ole esittänyt yhtä ainoata kysymystä aiheeseen liittyen, mutta on kyllä tilannetta selventääkseen kertonut meillä vieraileville ystäville, että "Nido on poissa".

      Mä olen tosi tarkka lasten kanssa siitä, että asioita ei turhaan salata lapsilta (no tietty on poikkeuksia, mutta tajuat varmaan :D), vaan tilanne pyritään aina selittämään lapsen käsityskyvylle sopivalla tavalla. Sanottiin tytölle, että Nido oli tosi sairas ja että se meni lääkäriin, jossa se sitten kuoli. Ja että kuoleminen tarkoittaa sitä, että sellainen mikä joskus on ollut olemassa, ei ole olemassa enää. Hän vaikuttaa aivan selvästi ymmärtäneen, mistä on kyse.

      Kiitos tosi paljon keijupölystä. Keijupölyllä on supervoimia.

      Poista
  7. Voimia teille kaikille! Samaa mietin kun ensimmäinen kirjoittaja; lohtunenä nosti kyyneleet silmiin.

    Meidän perheen shar pei lähti manan matkaan joulukuussa 2012. Kipu on hellittänyt, mutta ikävä ei. Onni sairasti muutaman kuukauden ja lääkärissä käynti oli viikottaista. Hassuinta oli, että joka kerta lääkäriin mennessä pelättiin, että tässä se nyt on - paitsi sillä viimeisellä kerralla. Sen piti olla vain ultrakuva, ja sitten kotiin. Mutta kotiin lähdettiinkin pelkän hihnan ja kaulapannan kanssa (ne olivatkin sitten useamman viikon auton takapenkillä, kun en niihin halunnut koskea). Iltapäivällä töistä kotiin palatessani ei talossa näkynyt merkkiäkään koirasta, sisko oli vienyt kaikki lelut ja tarvikkeet varastoon. Koskaan ei ole koti tuntunut niin tyhjältä, vaikka ihan selkeästi kuulin kynsien rapsutuksen parkettia vasten ja kuorsauksen makuuhuoneesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnin viimeiset hetket kuulostaa aika samalta kuin meillä… Paitsi että meillä se ihan viimeinen lähtö lääkäriin oli meidän oma päätös, mutta luulen ja tiedän, että se päätös olisi täytynyt tehdä sillä lääkärikäynnillä joka tapauksessa, vaikka sinne oltaisiin lähdetty muin aikein. Meillä oli niin, että heti kun mies lähti Nidon kanssa, aloin siivota. Hullun lailla (jälkeenpäin olen tajunnut, että todellakin ihan kirjaimellisesti hullun lailla), kaikki tosi rankan yön jäljet pois. Ihmettelin hyöriessäni, miksi ei itketä sen enempää, mutta heti kun mies tuli ilman Nidoa kotiin, aloin huutaen itkeä ja sitä onkin sitten riittänyt siitä saakka :D

      Poista
  8. Kodan suru näkyy toisesta kuvasta niin riipivän haikeasti, ihan kuin eri koira ja kuitenkin sama.

    Kiitos Kris niistä kaikista Nidoon liittyvistä asioista ja hetkistä - pienistä sekä isoista, iloisista sekä surullista, raivostuttavista sekä rakkaudentäyteisistä - jotka olet jakanut meille monelle tuntemattomallekin blogisi välityksellä. Koen saaneeni paljon, koiralta, jota en tuntenut ja kuitenkin ikään kuin tunsin. Ikäväkin on.

    Kiitos myös siitä, että jaat surun kokemista, se on kovin tärkeää, jos surua ei kerro mitenkään, niin ei voi jäädä muistoakaan ja Nido on kaiken muistamisen arvoinen. <3

    Rapsutuksia tuolle söpölle oman elämänsä hessu hopolle ja pari puhallusta turkkiin, niin että pölisee. <3

    Pauliinalotta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nido on todellakin kaiken muistamisen arvoinen. Se teki muhun niin lähtemättömän vaikutuksen, että sen muisto elää mun persoonassa, mun lasten persoonissa ja kaikissa meidän tulevissa koirissa tosi voimakkaasti. Yritän vähän selventää tätä varmaan tulevissa kirjoituksissa, sitä on ulkopuoliselle tosi vaikea selittää, mutta haluaisin yrittää :)

      Kiitos <3

      Poista
  9. Voi miten ikäviä uutisia tänne olikin tullut, kun viimeksi olen täällä käynyt. Osanottoni, ei koirien pitäisi koskaan lähteä meidän luota.

    Pienen itkun tirautun Nidon puolesta, vaikka en teitä tunnekaan. Samalla kuitenkin tuntuu, että tunnen. Kirjoitat niin valloittavasti, hauskasti ja koskettavasti. Teidän koko perhe vaikuttaa niin lämpimältä ja rakastavalta, että se tunnelma välittyy joka tekstissäsi tänne asti.

    Paljon, paljon, paljon voimia, lohtukävelyitä, lohturuokaa ja lohtuneniä sinulle Kris ja koko perheellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei pitäisikään! Jos 70 vuotta elävä koira jalostetaan, ostan yhden heti. Tai siis useamman. Ehkä kolme.

      Ihan mielettömän ihanasti sanottu, kiitos. Meillä on rakkautta nurkat täynnä, ja toivon voivani jakaa sitä muillekin.

      Poista
    2. Joo, mulle myös niitä 70 v eläviä koiria. Ainakin kaksi, tai just kolme - ehkä neljä.. Ja heti, jos (eli kun) tuhkasta opitaan kloonaamaan uusi koira, otan niitäkin.

      Poista
  10. Tuntuu hankalalta katsoa Kodaa yksin noissa kuvissa, kun tietää, ettei toinen ole siinä.
    Tiedän nyt, mitä tarkoitit lyhyellä kuonolla. Oikein kunnon rapsutus-hipsutukset Kodalle. Toivon, että kypsyt uuden koiran ottamiseen mahdollisimman pian. OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ennemmin tai myöhemmin kypsyn kyllä, mies sanoi että se on mun päätös, joten kypsyttelen rauhassa :) Toi meidän nuorempi penskahan ei vielä kävele, joten se, että hän hallitsee sen kunnolla eikä kontaten enää nuohoa lattioita, helpottaa varmaan aika olennaisesti pentuaikaa… Sitä odotellessa siis. Täyttää vuoden tässä kuussa ;)

      Poista
    2. Käytännöllistä, joo. Ettei ole kahta ihan pientä yhtä aikaa.
      Olin itse runsaan viikon matkoilla - ja ystäväni koira sai keskellä katua sellaiset riemuhepulit, kun näki minun palanneen ja "lauloikin" minulle. Oli paras vastaanottokomitea ikinä. Paitsi ehkä se oman koiran kirsu, joka työntyy tuulikaapin ovenraosta ja häntä heiluu niin, että pelkään sen oikeasti irtoavan koirasta. Tai oikeastaan sanoin pienenä, että sillä voisi vispata kermavaahtoa Kiviset ja Soraset -tyyliin.

      Poista
    3. Musta tuntuu että huskyt on yhtä riemuhepulia. Näin viime viikolla sattumalta lenkillä ystäväni 11-vuotiaan pojan, jota Koda ei ole nähnyt pitkään aikaan, ja Koda innostui niin että käänsi rattaat ympäri (ei ylösalaisin, toim. huom.) ja ulisi koko matkan kotiin saakka.

      Poista
  11. Ja vielä. Luin tuosta sivupalkista, että teidän vanhempi tytär pitää Jorma Uotisesta. Voi olla tungettelevaa kysyä, mutta tämä yksityiskohta vaatii kyllä lisäselvitystä. OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha :D

      No siis mähän olen suuri jormauotisfani ja kiinnitän Uotiseen siksi tosi paljon huomiota aina kun hän vilahtaa telkkarissa. Katsottiin jonkun verran Tanssii tähtien kanssa -kilpailua silloin kun se viimeksi tuli, ja silloin tyttö huusi aina "JOLMAUOTINEEEENN!!" kun Uotinen ilmestyi ruutuun. Pari kuukautta sitten mies oli työssään törmännyt Uotiseen ohimennen ja kertoi siitä kotona. Tämäkin on tehnyt tyttöön suuren vaikutuksen ja hän pyytää miestä vieläkin välillä kertaamaan sen, miten Uotisen kohtaaminen eteni. Olemme molemmat, minä ja tyttö, olleet hyvin pettyneitä siihen, ettei miehellä ollut tilaisuutta lähettää Uotiselle meiltä terveisiä. Hyvin pettyneitä.

      Poista
  12. Kannattaa kokeilla myös lohtuturkkia. Eli koira halaukseen ja upotat pääsi sen turkkiin. Toimii minulla. Ja surut ovat hetken jossain muualla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. - Krista ja Sumu

      Poista
    2. Lohtuturkki toimii tosi hyvin!! Siis mähän olen ennenkin käyttänyt lohtuturkkina nimenomaan Kodan turkkia, koska Kodasta ei irtoa hirveästi karvaa ja sillä on niskan kohdalla sellainen mahtava leijonanharja, johon kasvot saa kaulaa myöten upotettua. Loistava lohtukoira, kerta kaikkiaan.

      Poista
  13. Lohtunenä! <3 Tosi kauniisti kirjoitettu, jälleen kerran.

    Ps. Täältä saa tota kondensoitua maitoa myös valmiiksi keitettynä versiona, eli poks vaan kansi auki ja sulla on kinuskia. En oo koittanut vielä, kun se tuntuu jotenkin huijaukselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan kerettiläistä huijaamista on tommoset kinuskit!

      Kiit <3

      Poista
  14. Lohtuturkki ja lohtunenät ovat kenties maailman parhaita asioita, kuten myös ne viisaat ja syvät nappisilmät täynnä ymmärrystä <3 Liian monelle nelijalkaiselle on tullut sanottua hyvästit ja viimeksi jäi yksi elämän kokoinen koira Lappiin kuuntelemaan tunturipuroja. Toivon, että toinenkin siperiansaksalainen saa siellä lähteä, kun sen aika joskus hamassa tulevaisuudessa tulee. Polskimaan kristallinkirkkaaseen järveen ja paimentamaan tontille röyhkeästi omine lupineen tunkevia poroja. Siellä niiden henget saavat opastaa uudelle koiranalulle parhaat polut, keppikätköt, maukkaimmat purot ja porohaukut.

    Ja taas soi, kuten aina ennenkin, Leijonakuninkaasta He Lives In You. Tosin nyt siitä tulee Nido mieleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, minkä puhdistavan itkutuokion aloitit tällä kommentilla… Onnekasta on irrota ruumiinsa vaivoista tunturipurojen solinassa. Kelpais mullekin.

      Ihana toi He Lives in You, olin unohtanut koko biisin ja kävin kuuntelemassa siitä muutaman version. Naulan kantaan ♥ Kiitos.

      Poista
  15. Mustakin ihan selkeästi Kodasta näkee noissa kuvissa surun, haikeuden. Minäkin olen sivustaseuraaja, muutaman kuukauden sun blogia vasta lukenut mutta olen koukkuun jäänyt. Tosi mukavasti kirjotat. Oma husky-sekarotuiseni on jo 12 vuoden ikäinen ja alkaa siinäkin jo ikä näkyä, pelottaa ajatellakin luopumista jossain vaiheessa. Jaksamista teille suureen suruun!

    VastaaPoista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.