Aarre

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta meillä on todella vähän koriste-esineitä. Keräilin teininä buddha-patsaita ulkomailta ja tuon kokoelmani helmet ovat kyllä edelleen esillä. Ja sitten on laumanjohtajan lapsena löytämä kranaatinpuolikas. Ja ensimmäisenä äitienpäivänäni saamani paperiruusu lasikuvun alla. Ja siinä ne sitten olivatkin.

En osaa ostaa esineitä pelkästään koristeiksi. Enkä tykkää pitää kodissa esillä asioita, joilla ei ole selkeää funktiota, tai joihin ei ole vahvaa tunnesidettä. Siksi meillä ei ole taulujakaan. 

Tällä viikolla sain kuitenkin haltuuni aarteen, jolla on tunnearvoa enemmän kuin monilla muilla omistamillani asioilla yhteensä.

Tällä puhelimella olen soittanut kesälomilta kotiin ne kymmenet on ollu kivaa ja oon muistanu pitää lippiksen päässä ja oon syäny mansikoita niin että vatsaan sattuu -puhelut. Ja sitten mennyt jatkamaan majan rakentamista. Tai kesäkeiton keittämistä. Tai hippaleikkiä.

Puhelinvanhus on ollut jo pitkään eläkkeellä ja saanut sinä aikana pintaansa kummallisia pinttymiä ja hapettumia (?). Mitkään pesuaineet eivät tehoa, mutten aio luovuttaa vielä!

Nostin eläkeläisen korkealle kirjahyllyyn odottamaan entisöintiä. Yksivuotias on uteliaine sormineen puhelimesta niin kiinnostunut, että nämäkin kuvat sain otettua rauhassa vain lapsen nukkuessa.

Ja parin muunkin nukkuessa.

Meillä on ehkä hengitysilmassa jotakin anesteettista.