1.11.2011

Haistamisesta, muistamisesta ja kaipaamisesta

En ole koskaan oikein tiennyt, millainen muisti koirilla on. Tutkimuksia olen toki lukenut, mutten mitään kovin vakuuttavaa.

Olen ajatellut, että vanhan ihmistuttavuuden näkeminen pitkän ajan jälkeen voi olla koiran osalta niin innostunutta siksi, että ihminenkin on innostunut, ja innostus jos mikä tarttuu herkästi ihmisestä koiraan. Ja että siinä samalla joitain muistoja siitä samasta ihmisestä voi sitten palautua koiran mieleen.

Aihe on tietysti kiinnostanut minua aina, mutta tilanteita, joissa olisin päässyt oikeasti ilman liiallisia muuttujia havainnoimaan koiran muistamiskykyä, ei ole oikein tullut.

Paitsi äsken.

Nidolla ja Kodalla on muutamia ihmissuosikkeja, mutta yhtä ihmistä koirat erityisesti kunnioittavat. Miltei ryömivät hänen jaloissaan, tottelevat häntä (kirjaimellisesti) sormien napsautuksesta, väistävät ja mielistelevät ihan hillittömästi: laumanjohtajan veljeä. 

On kuitenkin päässyt käymään niin, että edellämainittu henkilö on muuttanut toiselle puolelle maailmaa. Koirat ovat nähneet hänet viimeksi toukokuun alkupuolella. Mutta nyt hän on käymässä Suomessa. Tuli eilen. Koirat eivät sitä voi tietää.

Kävimme äsken iltalenkillä, minä, lapsi ja koirat. Kun kävelimme leveän autotien viereistä kävelytietä, tien toiselle puolelle suojatien eteen pysähtyi hetkeksi pikimusta auto, jonka luulin päästävän jalankulkijoita tien yli. Sitten avonaisesta ikkunasta nousi tuttu käsi pystyyn. Vilkutin ja hymyilin takaisin. En pysähtynyt nanosekunniksikaan, en edes hidastanut tahtia. En huutanut mitään, eikä huutanut laumanjohtajan velikään. Koirat eivät kiinnittäneet tapahtuneeseen mitään huomiota. Oli pilkkopimeää. Ihmisiä kulki, bussi pysähtyi viereiselle pysäkille, autoja ajeli tiellä, tyttö murisi vaunuissaan. 

Suunnilleen samalla hetkellä kun veljen auto lähti taas liikkeelle ja kääntyi risteyksestä meistä poispäin, koirat pysähtyivät. Nenät nousivat korkealle ilmaan, molemmat kääntyivät kuin sähköiskusta ympäri ja alkoivat kaikin vetokoiranvoimin vetämään siihen suuntaan, johon auto oli jatkanut matkaansa. Koda alkoi uikuttamaan surkeasti. Niin, miten pennut uikuttavat, kun ne jättää ensimmäistä kertaa yksin. Kaivaten.

En ole montaa kertaa aiemmin ollut tilanteessa, jossa minulla on lenkillä ongelmia saada koirat hallintaani. Mutta nyt piti pysäyttää ja lukita vaunut, keriä remmit käsien ympärille ja vetää koirat aivan viereen. Uikutus ja kiskominen jatkui, kun jatkoimme matkaa, ja molemmat jolkottelivat seuraavat muutamat sadat metrit nenät tulosuuntaan päin, jalkoihini ja vaunuihin törmäillen. Vasta kun käännyimme kulman taakse niin, etteivät koirat enää nähneet risteykseen, vetäminen loppui.

Sen olen tietenkin aina tiennyt, että koirat voivat seurata hajujälkeä. Maata pitkin. Ja että ne tunnistavat tutut hajut. Ja muistavat jotain. Mutta että ne muistavat ja tunnistavat puoli vuotta sitten näkemänsä ihmisen yli kymmenen metrin päähän hetkeksi pysähtyneen auton ikkunasta pelkästään tuoksun perusteella? Näkemättä, että mitään autoa koskaan olikaan?

Täten pyhästi lupaan, etten enää koskaan epäile yhdenkään koiran haistamis- tai muistamiskykyä. Ja se velikin on varmaan pakko saada pikaisesti kylään. Koirilla on ikävä.

9 kommenttia:

  1. Mä aivan odotin tähän sellasta happy endiä, että veli olisi löytynyt teidän kotoa sitten kun olisitte lenkiltä palannu :)

    Mutta itse ainakin uskon, että koirat muistavat hyvin asioita, esimerkiksi joskus menin testaamaan palohälytintä edesmenneen koiramme ollessa läsnä, niin tämän jälkeen huomasin, että koira alkoi pelkäämään jo siitä jos nousi tuolille seisomaan.

    VastaaPoista
  2. Hei!
    Koirat muistavat kaiken! Kertakaikkiaan! Voisin sen tuhansin tarinoin todistaa. Olematta mitenkään erityisen esoteerinen niin telepaattisiakin ovat ja ajantaju monta kertaa parempi kuin esim. itselläni. Minusta tuntuu, että minun koirani tunsivat mielialanikin aikaisemmin kuin itse...nyyyh...! Ne varmaan tunsivat minutkin paremmin...
    Hauskaa jälleentapaamista!
    Terveiset Taunuksesta

    VastaaPoista
  3. Olipa ihana postaus! Toivottavasti koirat saavat pian veljen kylään.
    Minä uskon että koirat muistavat ja ymmärtävät niin paljon enemmän kuin me ihmiset koskaan voimme kuvitellakaan.

    VastaaPoista
  4. Liinu, koirat odottivat samanlaista endingiä; ne riehaantuivat rapun ovella ja heiluttivat innokkaina häntäänsä. Riemun laantuminen oli käsinkosketeltavaa, kun ne kämpän etuovea haistelemaan päästyään tajusivat, ettei sisällä odota yllätysvierasta.

    Anonyymi, telepatiankin joudun allekirjoittamaan täysin, etenkin mun ja Nidon välillä se toimii saumattomasti. Olen niin monessa tilanteessa tajunnut olevani hermostunut vasta sitten, kun olen äkännyt Nidon reaktion. Se reagoi todella voimakkaasti tunteisiini ja etenkin siihen, jos olen jostain ihmisestä vähän epävarma...

    Anonyymi, hyvin puhuttu. Olen aina ajatellut, että tunnen koirat ja ymmärrän niitä jollain poikkeuksellisen syvällä ja konkreettisella tasolla paremmin kuin kukaan muu missään ikinä, mutta silti ne pääsevät jatkuvasti yllättämään ja saavat minut tajuamaan, että olen aliarvioinut ne törkeästi.

    VastaaPoista
  5. Moi Kris,
    Ilmottaudun suden hetken aktiiviseksi seuraajaksi. V:lle muistaakseni kesällä sanoinkin että osaat kirjottaa ja ilmaista itseäsi sanoinkuvaamattoman hyvin, mutta ehkä ihan kohteliasta kertoa se sulle itsellesikin ;)

    Tämä postaus + seuraavassa postauksessa oleva jälleennäkemiskuva oli vaan niin hellyyttäviä, että on pakko kiittää ihanista lukuhetkistä!

    VastaaPoista
  6. Minäkin ilmoittaudun aktiiviseksi lukijaksi, kirjoitat aivan mielettämän hyvin ja tekstejäsi on ihana lukea!

    Koirilla on todella vahva hajuaisti ja itseasiassa jotkut koirat jäljestävät ilmasta eivätkä maasta... Teillä selvästi ilmajäljestäjiä. :)
    Minun cavalier myös "sekoaa" jos vanhempieni auto tulee ja satutaan olemaan ulkona samaan aikaan, koira tosin voi tunnistaa autonkin, mutta vaikkei ikkunat ole auki tai vastaavaa tunnistaa heti kun auto ohi ajaa.

    Koirat vaan on niin ihania eläimiä.

    T.Kati

    VastaaPoista
  7. Heini, kiitän ilmoittautumisesta! :D Sain kyllä kesälläkin ne terveiset jo perille ;) Jälleennäkemiskuva oli huikea sattuma, räpsin kuvia siitä tennispallonraadosta, kun vieressä söpöiltiin, ja sitten piti äkkiä ottaa salakuvasarja.

    Kati, kiitos kovasti! :) En ole ilmajäljestäjistä ennen kuullutkaan, enkä varsinkaan olisi uskonut, että nämä meidän tyypit osaisivat jäljestää mitään muuta kuin naapuruston tyttöjä ja myyriä. Ennen, kun meillä oli sohva niin, että siitä näki parkkipaikalle, molemmat koirat tunnistivat myös meillä eniten käyvät autot. Onkohan taito ruostunut, kun ikkunoista ei enää ole niin helppo tiirailla pihalle...

    Viimeisestä olen luonnollisesti ihan samaa mieltä :)

    VastaaPoista
  8. Mukavia muistoja palautti mieleeni tämä postaus.

    Siskoni koira oli aikoinaan järjettömästi (ja perusteettomasti) ihastunut minuun. Se into, riemu ja palvonta oli niin ylitsepursuavaa, että kyllä myönnän joskus pinnankin kiristyneen, vaikka enimmäkseen olinkin huvittunut. Ja otettu.

    Eräänä jouluna tulin laittaneeksi paketin. Koiranpoika oli sitä haistellut, riemastunut ja vikisten kiertänyt koko asunnon ympäri, etsien sitä ihmistä, jonka hajun oli tunnistanut.

    Niin että hajumuisti koiralla? Totta hemmetissä. :)

    -Pöö-

    VastaaPoista
  9. Voi ei miten ihana tarina :D Totta hemmetissä, joo! Koiran ilmiömäisestä hajumuistista parhaita todisteita on just tälläset jutut, joissa koira ei ole mitenkään muuten kuin hajun perusteella voinut osata yhdistää tapahtumia tiettyyn ihmiseen.

    VastaaPoista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.