30.7.2010

Kahden siperialaisen ja yhden emännän helleadaptaatio

Kuten joku on ehkä joskus kuullutkin, syksy on lempivuodenaikani. Kevätkin voi olla ihan jees, tosin jees-kerroin on suoraan verrannollinen loskaksi muuttuneen lumen määrään. Viime keväänä jees-kerroin oli aika alhainen.

Talvea olen ennen vihannut, koska on kylmää. Inhoan kylmää. Koirien ja etenkin siperianhuskyjen kautta olen kuitenkin ryhtynyt arvostamaan sitä sillä samalla tasolla, jolla äidit alkavat lopulta pitämään hiekkalaatikon reunalla istumisesta - on ihan kiva seurata vierestä sitä, miten kivaa pikkutyypeillä on, vaikka itse olisikin mieluummin jollain Kuuban autiolla hiekkarannalla lukemassa naistenlehtiä.

Kesästä meillä ei kyllä tykkää kukaan. Etenkään tästä nimenomaisesta kesästä. En pidä siitä, etten voi pukeutua kunnolla (villasukkiin ja Uggeihin) enkä nukkua ollenkaan. Ja kesämekotkin on sitä paitsi ihan rumia.

Pahinta on se, että koirien kanssa ei voi harrastaa normaalisti. Koirapuistoon ei ole oikeastaan asiaa, sillä siperialaiset eivät itse tajua, milloin lämpöhalvaus on niin lähellä, että riehuminen kannattaisi lopettaa. Lenkin maksimipituus on suunnilleen kaksi kilometriä ja suositeltava vauhti on n. askel/10sek.


Tilanne vaatii jatkuvaa jääpalavalmiutta.


Yritän pitää tyyppien vesikupissa koko ajan tuoretta vettä ja vesi tarjoillaan siis on the rocks.


Jääpaloja on tietty kiva kuljettaa myös vesibaarin ulkopuolelle. Kuvassa Koda pohtii seuraavaa liikettään matolla, joka näyttää tuolta vain siksi, että sen päällä on harjailtu koiraa (joo, en tiedä miksi). Nido narskuttelee jääpalat mielellään heti, mutta Koda keskittyy niiden heittelemiseen ympäriinsä ja jättää ne sitten lojumaan. Kokeiltu on myös nyrkinkokoisia jättijääpaloja, mutta niitä Koda käyttää jalkapallotarkoituksiin, mikä sotkee huomattavasti suuremman osan asunnosta.


...Näiden kanssa sotku rajoittuu lähinnä vesibaarin välittömään läheisyyteen. Olenko muuten maininnut, että haluaisin joskus sata neliötä laattalattiaa?


Emäntä yrittää selvitä helteestä viilin, kirpeiden tuontiomenoiden, kirsikoiden, mansikoiden ja uusien Ultimathule-lasien voimalla.

Tosin valitettavasti viime päivät ovat sisältäneet aivan liian vähän edellämainittuja ja aivan liian paljon tätä, eilen vaatimattomat kahdeksan tuntia (18-04):


Olen kieltämättä välillä miettinyt, mitä ihmettä kahden ihmisen perhe tekee kahden neliömetrin kokoisella ruokapöydällä, mutta nyt sekin sitten selvisi. Olen myös tässä parin päivän sisällä tullut siihen tulokseen, etten kyllä tasan varmasti mene enää ikinä naimisiin tai jos nyt sitten kuitenkin menen, suoritetaan vieraiden kutsuminen sillä kerralla tekstiviesteillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.