Lohtu

Viimeisen viikon sisällä olen oppinut kaikenlaista lohdusta. Se voi olla valtavan työn takana tai muutaman sanan päässä. Se voi tulla yllättävissä tilanteissa odottamattomilta tahoilta tai uudestaan ja uudestaan samalla tavalla.

Kaikista eniten olemme kuitenkin saaneet sitä teiltä. Ja tämä koskee ihan kaikkia, jotka tämän lukevat.

Olen aina pitänyt tuosta yksinäisestä puusta. Asuinalueemme rajoittuu eteläsuunnassa tähän peltoon, joka halkaisee koko alueen ja jonka takana nousee taustalla kohoava luonnonsuojelumetsä. Paikalla tuulee aina hirveästi ja se on upea etenkin näin juuri ennen auringonlaskua. Kun Nido oli pieni ja yhteistyöhaluisempi, se juoksenteli pellolla vapaana.

Siksi sen tuhkat lasketaan tuon puun juurelle. Sekin tuntuu jotenkin lohdulliselta.

***

Lopuksi muutama asia, jotka teitä saattavat kiinnostaa:

Meitä on viisi vain väliaikaisesti. Se, että on vain yksi siperianhusky, on vähän sama kuin söisi sipsipussista vain yhden sipsin (syön itse aina muuten n. 5-10 sipsiä. Tosin en siis haluaisi 5-10 siperianhuskya, hyvänen aika sentään). Pidän teidät kyllä ajan tasalla tilanteen kehittymisestä, mutta nyt hetkeen en halua kehittää sitä mitenkään.

Lohdun lisäksi olen oppinut viikon aikana yhtä sun toista Kodasta. Se käyttäytyy vähän niin kuin alainen, jonka esimies on vihdoin poistunut työpaikalta viisi vuotta ympärivuorokautisesti kestäneen työvuoron päätteeksi. Koda on aika samanlainen kuin pentuna ja todella epävarma itsestään. Ryhdyn erinäisiin koulutuksellisiin toimenpiteisiin, joihin myöskin palaan myöhemmin tarkemmin.

Mutta kiitos siis, kaikista sanoista.

(Kiitos myös eräälle nuorelle herrasmiehelle, jonka kameraständiä saimme lainata näitä kuvia varten.

Sekä sille rouvalle, joka pysähtyi katsomaan kuvausta, ja jonka tasajalkaa paikoillaan hyppivä villakoira sai Kodan katsomaan kuvanottohetkellä juuri sopivaan suuntaan.)

Manan matkustaja

Mana haki Nidon tänään majoilleen.

Yritän olla kiitollinen siitä, mitä oli, sen sijaan että kaipaisin sitä, mitä ei ehtinyt tulla. 

Toistaiseksi ei ole oikein toiminut.

Nidon kanssa oli pakko oppia ymmärtämään, mitä alkukantaista ja muuttumatonta meissä kaikissa on, ja siksi sen kasvattaminen kasvatti minusta paremman äidin kuin olisin muuten koskaan osannut olla. Kiitin sitä siitä. Usein. Aivan viimeiseksikin.

Ei huvita sanoa mitään muuta.

♥

Nilkkajäljet

Meitä on pistelty nilkkoihin. Nidoa tosin vain kerran (ja okei, tuo on ehkä koiralla jo säärtä eikä nilkkaa). Ja sekin peittyy pian karvalla - mitä toivottavasti ei tapahdu omalle nilkalleni.

(Näiden kuvien ottaminen oli muuten vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt kameran kanssa. Lapset katsoivat tuon ensimmäisen ottamisen vaatinutta akrobatiaa kiinnostuneina aamiaistensa äärestä, ja sitten kävin ryömimässä juuri yöuniltaan heränneen, hyvin vastahakoisen Nidon jaloissa. Aistin vuoden luontokuvapalkinnon lähestyvän vääjäämättä.)

Ihan hyvä siitä tuli

Blogin edellisessä, laajaa suosiota nauttineessa bannerikuvassa esikoinen tutki pienellä vauvansormellaan Kodan leijonantassua. Katselin sitä samaa kuvaa pari vuotta, kun en oikein keksinyt, millä sen voisi korvata. Vauvan pientä kättä tökkimässä suurta tassua on aika vaikea pistää paremmaksi.

Oli siis pakko siirtyä varpaisiin. 

Ajattelin, että kahdellakymmenellä pienellä varpaalla ja mahdollisimman monella tassulla saan ehkä anteeksi sen edellisen kuvan vaihtamisen. 

Pieniä lapsia ja helposti herpaantuvia koiria kuvatessa on keskeistä luottaa yllätysmomentin voimaan. Kohdehenkilöt haalitaan siis sekunnin varoitusajalla ("Hae vauva! Pidä Kodaa paikoillaan! Mä otan nyt kuvan!") paikalle ilman sen kummempaa pohjustusta, ja sitten vaan laukaisin pohjaan ja peukut pystyyn. 

Melkein…

Kunnes… Bingo! Värisuora! Yahtzee! 

Tällä mennään. Tästä seuraava taso on se, että saan samaan kuvaan koiranpentuja, vauvoja, yksisarvisen ja Ryan Goslingin, joten toivon että jaksan katsoa tätäkin pitkään.