Laskeskelin tässä korvatulehduspäissäni, että kaikista ottamistani kuvista julkaisen blogissa muutaman prosentin. Sille on tietysti puhtaasti kuvausteknisiäkin syitä, mutta joskus vikaa on kyllä kohteissakin.
Nido on sellainen rodustaan muodostunutta mielikuvaa vastaava uljas, virtaviivainen ja viisas koira, joka näyttää kuvissa yleensä siltä kuin tietäisi elämän tarkoituksen. Mutta sitten meillä asuu myös tämä oman elämänsä hessuhopo.
Tässä siirtymässä valonnopeuteen:
P.S.
Ellei joku hienoisesta vihjauksestani ymmärtänyt, olen hillittömässä flunssassa ja korvatulehduksessa, en kuule enkä tajua mistään mitään ja laumanjohtaja puhuu minulle kuin 110-vuotiaalle kuurolle (ja naureskelee sitten selän takana. Mitä en ole tietenkään kuullut, mutta tiedän sen tekevän sitä!). Joten jos joku haluaa esittää toiveita postausaiheiden suhteen, nyt saa avata sanaisen arkkunsa!
P.P.S.
Huomenna on Helsingin Granitin avajaiset! En varmaan kehtaa käydä paikan päällä aivastelemassa kuin vasta ensi viikolla. Joten jos törmäätte siellä maanantaiaamuna takkutukkaiseen, silmäpussilliseen kääpiöön hullunkiilto silmissään, syli täynnä säilytyskoreja ja MasterCard ojossa, niin... Se en sitten ole ainakaan minä.