Suden hetki

Lehtihamsteri ja -termiitti

2012-02-07T14:37:00.009+02:00

Olen intohimoinen kaappien siivoaja. Hankkiudun käyttämättömästä roinasta herkästi eroon, enkä koskaan osta mitään sellaista, joka ei tulisi käyttöön. En siedä sotkua ja tavaroita, joilla ei ole mitään virkaa. En koskaan ota ilmaisia kylkiäisiä tai kaupanpäällisiä, ellei kyse ole tavarasta, jonka voisin myös ostaa. En keräilekään mitään.

Niin, paitsi aikakauslehtiä. Jotka ostan yleensä irtonumeroina. Ja joista jokaisen myös säilytän "myöhempää käyttöä varten" (sitä odotellessa).

Kuulen yhtenään, että "Eikö sun kannattais niinkun tilata noita lehtiä, eikä aina ostaa irtonumeroita? Tajuaksä miten paljon halvemmaks se tulisi?" Joo joo, tajuan tajuan. Siksi olenkin yrittänyt nyt ryhdistäytyä.

Tämä aloittelevan lehdentilaajan ryhdistäytyminen on sitten johtanut siihen, että meille tulee Glorian koti vahingossa kahteen kertaan, toinen ilmaiseksi ja laumanjohtajan nimellä. Mietin aina tuplalehtien jysähtäessä eteiseen, mitäköhän postinjakajakin ajattelee (etenkin, kun miehelle tulee Glorian kodin lisäksi myös Reserviläinen ja joku ilmailulehti).

Että meillä tulee sisustuslehdistä muuten niin hirveä riita, että niitä on perhesovun ylläpitämiseksi ollut pakko tilata kaksin kappalein?

Tavallaan se onkin ihan totta, mutta riidan osapuolet olemme olleet minä ja lapsi. Nyt lapsi saa yhden Glorian kodin silputtavakseen ja äiti toisen luettavakseen, molemmat ovat tyytyväisiä ja äiti saa lukea lehtensä rauhassa (ja siivota sen jälkeen olohuoneen lehdenpalasista).

Mutta joka kerta tuplanumeron pamahtaessa (siitä kuuluu oikeasti älyttömän kova ääni) eteiseen, tekisi mieli selventää rappukäytävässä juoksevalle postinjakajalle postiluukusta, että

Tää toinen on sit mun lapselle eikä miehelle! Vaikka siis ei se lapsi sitä itse ole tilannut... Enkä mä sitä tarkoita, etteivätkö miehetkin sais olla sisustamisesta sillä tavalla kiinnostuneita, mutta mun mies haluaa korostaa, että se ei ole. Eikä me olla maksettu tästä toisesta tilauksesta sit mitään, ei me nyt tuplia sentään tilattais! Tai voitaisiin me ehkä Tiede-lehdestä tilatakin, sen etulukuoikeudesta me usein kinataan... Mutta se MeNaiset on sit oikeasti kanssa vaan mulle! Eikun se ei taidakaan tulla mulle enää... Oletko sä vielä siellä?

Tämän takia petyin shakkiin

2012-01-26T20:25:00.007+02:00

Lapsena päätin, että minun on ehdottomasti opeteltava pelaamaan shakkia. Mielikuvissani hämyisten kirjastohuoneiden upottaville nahkatuoleille viskilasien kanssa linnoittautuneet miehet syventyivät vahattuja viiksiään sivellen shakin vangitsevaan maailmaan.

En ole ainakaan vielä opetellut. Yksi osasyy on ehkä se, että meillä shakin pelaaminen näyttää tältä:

Ei vahattuja viiksiä, ei viskilaseja, eikä tuota nyt oikein kirjastoksikaan voi sanoa. Eikä niissä tunnelmallisissa shakki-mielikuvissani totisesti ollut yhtään raajat kattoa kohti sojottavaa siperianhuskya.

Eikä urheilusukkia.

Ja niissä mielikuvissani oli esimerkiksi shakkilauta.

Varustautunut

2012-01-20T00:39:00.001+02:00

En muista koskaan tätä päivää ennen olleeni ulkoilemassa niin, että minulla olisi ollut juuri oikein varustautunut olo. Olen lenkkipolulla aina se tyyppi, jolla ei ole oikeita lenkkareita, jolla on soluhengittävien nanohousujen sijaan colleget ja joka on unohtanut kaikki sormukset sormiin, meikit naamaan ja käsilaukun olalle.

Mutta tänään olin varustautunut. Elämäni ensimmäisen ihka oikean talvitakin lisäksi mukana oli jotain, jota suosittelen kaikille muillekin pääkaupunkiseutulaisille, jotka suunnittelevat poistuvansa sisätiloista lähipäivien aikana: kasiveto!

Kun muut sipsuttelivat ja liukastelivat ja autot ajoivat valot pimeinä (tiedättehän, kun pelkää jotain liikenteessä jo etukäteen ihan pirusti, unohtaa aina laittaa valot päälle) noin viittä kilometriä tunnissa, me posotimme turvat virneessä reittejä, joille muut eivät vielä olleet edes uskaltautuneet.

Siinä lumikaaoksen keskellä itsekseni virnuillessani ajattelin taas ansaitsevani kylähullun manttelin, kunnes vastaan tuli nainen polkupyörän kanssa. Miksi jonkun on aina pakko pistää paremmaksi?

Ei aikaakaan

2012-01-17T19:04:00.009+02:00

Takki tuntuu nyt jotenkin tyhjältä, vaikka yleensä niin sanotaankin kai tilanteessa, jossa on kaikkensa antanut. Nyt on ennemminkin niin, ettei ole mitään annettavaa. Ei mitään sanottavaa, ei yhtään ajatusta, eikä sekuntiakaan aikaa.

Laura haastoi mukaan mahtavaan Just Little Things -haasteeseen, jossa pitää valikoida sivustolta elämän pieniä iloja. Juuri sopivaa puuhaa tähän väliin. Olen parin viime vuoden aikana sisäistänyt varmasti tärkeimmän opetuksen koskaan: onnellisuus ei ole tavoiteltava määränpää, vaan pienissä asioissa piileskelevä mielentila. Kyl näin on!

Siispä keräilin Just Little Thingsistä juttuja, jotka tekevät minut onnelliseksi. Muutaman kuvasin. Joskus on vaan helpompi kertoa kuvin.

Se, kun jotain menee rikki, eikä se haittaa yhtään.

Luetut lehtipinot, joihin haluaa palata uudestaan.

Uuden kalenterin askarreltu etukansi ja tyhjät sivut.

Pyllyt, jotka ovat merkittävästi suurempia ja kulmikkaampia kuin kaikki muut pyllyt.

Ison ja pienen ihmisen yhteiset päiväunet.

Haastan Wandaben, Spatzin, kottaraisen ja mainitsemassani elämänopetuksessa olennaista osaa näytelleen ihanan Saaran.

Mummu ja muita supernaisia

2012-01-10T15:08:00.006+02:00

Olin ehtinyt taas unohtaa, miten nukahdetaan yksin. Kun kanssa-aikuiseni toissailtana lähti yötöihin, varastin tytön omasta sängystään viereeni unikaveriksi.

Hän tuoksui leopardiyöhaalarissaan puhtaiden lakanoiden keskellä ihan samalta kuin mummulassani aikoinaan tuoksui. Nuuhkin ja tuijotin häntä koko yön ja mietin, miten mummun tuoksu on voinut kulkeutua aikojen takaa leopardipukuiseen lapseeni.

Mummu ja tyttö eivät ehtineet tavata, mutta olisivat varmasti pitäneet toisistaan. Luulisi, että sitä automaattisesti pitää kaikista itsensä tuoksuisista ihmisistä.

Makuuhuoneen ikkunalaudan Shivan takana sataa tänään suuria hiutaleita. Ja tyttö teki juuri ensimmäiset lasinsirunsa!

Puin tytön tänään kokonaan pinkkiin (mitä en ole tehnyt kertaakaan aikaisemmin) sen kunniaksi, että peitin eilen pohjamaalilla kaksi samanväristä seinää hänen tulevasta huoneestaan.

Jos ryhtyisin supersankariksi, supervoimani olisi se, että tulen maaliteloineni pelastamaan ihmiset kamalan värisiltä seiniltä. Up up and away!

Emännän palikkatesti

2012-01-08T21:53:00.001+02:00

Tänä vuonna toivoin lumen jäävän kokonaan välistä kolmesta eri syystä:

1) lastenvaunut ja aloitteleva äiti - ei varmaan tarvitse perustella.
2) muuttaminen - sohvan ja jenkkisängyn patjojen kantaminen antarktisissa olosuhteissa vaikuttaa ainakin ajatustasolla aika riskialttiilta.
3) nämä:

Vuosi sitten koirille ostettiin kuvassa näkyvät vedonestovaljaat, jotta koirien lenkittäminen lumessa ei olisi niin hermojaraastavaa. Siperianhuskyn onnistunut asentaminen ko. valjaiden sisään vaatii kuitenkin teknillisen alan korkeakoulututkinnon, aikaa ja hermot, jotka minulta puuttuvat. En saanut viime talvena valjaita kertaakaan (!) puettua kummallekaan koiralle ilman toisen ihmisen apua. Ja "avulla" tarkoitan nyt sitä, että joku toinen puki ne koirille puolestani.

Tartuin kuitenkin härkää urheasti uudestaan sarvista heti, kun pysyvät hanget tällä viikolla ilmestyivät. Vartin äheltämisen, koirien maanittelemisen, mustan magian käyttämisen ja talvitakissa hikoilemisen seurauksena sain kuin sainkin koirat jotenkin ujutettua valjaisiin.

Lopputuloksena oli kaksi keskenään täysin erilaista sidontaviritelmää, jotka liukuivat koirien päältä kesken lenkin.

En vain mitenkään tajua, miten tästä:

Pitäisi saada aikaan jotakin tämän näköistä:

Ärsyttävintä tässä on se, että valjaat ovat superhyvät! Koirat kävelevät ne päällään kuin pyhäkoulun parijonossa ikään ja ne tuovat remmiin puolisen metriä lisää pituuttakin. Eivätkä ne perustu (käsittääkseni) mihinkään jatkuvaan kiduttamiseen vaan siihen, että vain silloin kun koira yrittää vetää, valjaat kiristyvät epämukavasti kainaloiden alta.

Onhan tämä nyt aivan naurettavaa. Mutta en aio luovuttaa!

Palikat ja Godzilla

2012-01-02T18:37:00.004+02:00

Uusivuosi meni mainiosti, mutta kyllä jotain jäi hampaankoloonkin: en saanut rakennella joululahjapalikoilla kertaakaan rauhassa.

Tänään korjasimme asian: ipana vaan julmasti pinnasänkyyn seuraamaan mittelöä siitä, kumpi rakentaa hienomman tornin nopeammin.

"Toihan on ihan hyvä... niin kun lapsen rakentamaksi", sanoi laumanjohtaja valmiista tornistani ja kuvitteli ilmeisesti antaneensa avokätisen hyvää palautetta. On vain ajan kysymys, milloin ryhdyn uudeksi Alvar Aalloksi, ja sitten kostan rakentelemalla pitäjät täyteen tällaisia.

Kun lapsi päästettiin rakennelmiemme kimppuun leikkimään Godzillaa, hän oli ensin hyökkäämässä laumanjohtajan tornia kohti, mutta pysähtyikin katselemaan sitä ja kaatoi sitten minun tornini.

Nido tunkee aina tapahtumien keskipisteeseen, mikäli jostain kuuluu liian uhkaavaa kolinaa tai kiistelyä. Mutta se sentään osaa kunnioittaa toisten ilmaisunvapautta.

Uusin vuosi

2011-12-31T14:57:00.004+02:00

Kummallinen uusivuosi. Mutta ehkä juuri oikeanlainen, tähän tilanteeseen sopiva.

Laumanjohtaja on työmatkalla uudenvuoden yli. Tai siis lomailemassa hotellissa, kuten hän itse asian lähtiessään ilmaisi. Pääsin tänään pariksi tunniksi ostoksille yksikseni, mutta muuten olemme olleet täällä.

Ihan hissukseen. Olemme leikkineet joululahjapalikoilla ja makoilleet joululakanoissa.

Olin tänään ensimmäistä kertaa tytön syntymän jälkeen ostoksilla niin, ettei hän ollut mukana, enkä ostanut hänelle mitään. Aiemmat yritykset lähteä täydentämään omaa vaatevarastoani ovat päättyneet siihen, etten mukamas löydä itselleni mitään, mutta lapselle kyllä vähän kaikkea.

Okei, otin nytkin kotiasua vaatekaupassa valitessani huomioon sen, minkälaista paitaa lapsi mieluiten katselisi. Harmaan paidan rinnuksissa on nyt sitten aikuismaisesti silmälasipäinen apina.

Havahduin eilen siihen, etten ole lukenut tänä vuonna yhtään kirjaa. Nada. Zero. Ollut parempaakin tekemistä. Uudenvuoden lupaukseni onkin siis se, että ensi vuonna aion lukea aivan pirusti kirjoja!

Muistan tämän vuoden siis ikuisesti lapsen vuotena. Tämä oli kokonaan hänen. Niin tulevat tietysti tulevatkin vuodet enemmän tai vähemmän olemaan, mutta jos sitä nyt ensi vuonna malttaisi lukeakin jo jotain.

(Aloittaa voisi vaikka näistä lipaston päällä odottavista, joista en ole lukenut vielä ensimmäistäkään. Joukossa mm. kolme Valtaojaa ja kaksi Waltaria.)

Nido on jo jonkin aikaa huolestuttanut lähipiiriämme käytöksellään. Ulkopuolinen ei huomaisi mitään ihmeellistä, mutta me Nidon tuntevat kyllä huomaamme. Se seisoskelee ja katselee tyhjyyteen. On poissaoleva. Ja mikä kaikista kummallisinta, se on alkanut nukkumaan piiloissa. Välillä pitää käydä varmistamassa, etten ole sulkenut sitä vahingossa kylpyhuoneeseen. Melkein joka ilta se pitää etsiä jostain.

Tilanteeseen kiteytyy hyvin asia, joka on mielestäni siperianhuskyn kaltaisten työkoirien omistamisessa kaikista haastavinta: niiden hyvinvoinnista on itse kokonaan vastuussa. Enkä nyt tarkoita hyvinvoinnilla koiran perustarpeista huolehtimista, vaan sitä, että huskyn tapaiset koirat (paitsi Koda, joka on maailman suurin itkupilli) eivät voi näyttää, jos niillä on joku hätänä tai jos johonkin sattuu. Sen sijaan ne yrittävät piilottaa sen viimeiseen saakka, kunnes sitten lopulta kaatuvat suorin jaloin.

Ensi vuonna lapsi alkaa opetella puhumaan (tai opetteleehan hän jo, minä olen Ämmämmämmä silloin, kun en ymmärrä heti vastata kimeään kutsuun) ja uudenvuoden toivomuksena toivoisinkin, että koiristamme edes toinen opettelisi myös.

Hyvää uuttavuotta! Olkoon vuotenne täynnä selkokielistä puhetta ja hyviä kirjoja siltä varalta ettei omani olekaan.

Minä en ota tästä mitään vastuuta

2011-12-27T16:11:00.000+02:00

Kävin juuri poikain kanssa vappulenkillä.

Ilma oli ihan samanlainen kuin vappuna. Sellainen odottava jännitys, että sataako kohta vai eikö sada. Asvaltti paikoitellen jo ihan kuiva. Pieniä lampia pelloilla. Kukaan ei oikein tiedä, miten kannattaisi pukeutua.

Jos saisin toivoa, olisi aina juuri tällainen keli. Tuulisi niin kovaa, että ilman kahdeksaa tukitassua lentäisin ilmaan. Olisi juuri näin kuulasta ja juuri näin sopivan kylmää, että korvat jäätyvät, mutta sormet eivät.

Ja niin kirkas taivas, että häikäisee.

Olen toivonut mustaa jouluakin ties kuinka pitkään (2006 kuulemma oli, ei mitään muistikuvia moisesta).

Mutta haluan silti sanoa, etten ota tästä mitään vastuuta. En minä tätä tilannut. Mutta aion nauttia silti täysin siemauksin.

Pojatkin nauttivat täysin siemauksin kaikesta siitä, mikä oli yön aikana lentänyt ties kuinka pitkältä meidän reittien varsille. Ne pysähtelivät välillä nokat tuuleen suunnattuina odottamaan sitä, mikä sieltä seuraavana on tulossa.

Huhut joulustressistä ovat vahvasti liioiteltuja

2011-12-22T17:58:00.003+02:00

Yritän olla pitämättä joulusta. Sillä mikäli alkaisin spontaanisti pitämään joulusta, saattaisi se johtaa tietynlaiseen ylimääräiseen anuharkkeiluun.

Ainekset ovat jo ilmassa: harkitsin vielä pari viikkoa sitten vakavasti tekeväni itse korun lahjaksi yhdelle läheisistäni. Ehdin jo askartelukaupan korutarvikehyllylle asti. Myyjä oli juuri lähestymässä ystävällinen ilme kasvoillaan, kun tajusin mitä olin tekemässä ja pakenin paikalta lastenrattaiden pyörät sauhuten.

Sillä etenkin jouluna - tuona rauhoittumisen ja läsnäolon juhlapyhänä - on karsittava mielestä kaikki ylimääräiset stressinaiheuttajat.

Pakettikortteja ei esimerkiksi missään nimessä saa alkaa väkertämään itse.

Lisäksi on tärkeää muistaa pysyä erossa sellofaanista ja sillä paketoimisesta.

Eikä puolisoa pidä päästää aloittamaan mitään massiivisia remonttiprojekteja juuri joulun alla (varsinkaan oman päivätyönsä ohella).

Ja kaiken kiireen ja uupumuksen keskellä on huolehdittava siitä, että paikalla on aina Tauottaja. Joku, joka pakottaa edes hetkeksi rauhoittumaan.

Toimenkuvaan sopii erityisen hyvin sellainen henkilö, joka haluaa säännöllisesti istua päällesi tutkimaan kasvojasi mahdollisimman läheltä.

Kun tavarat vaihtavat omistajaa

2011-12-19T20:29:00.000+02:00

Myönnän. Olen antanut vauvan leikkiä puhelimellani siitäkin huolimatta, että olen tiennyt katuvani sitä lopulta.

Nyt lapseni sitten luulee olevansa puhelimeni ainoa oikeutettu omistaja.

Puhelimen soidessa siihen ei saa vastata, ellei vaihtokauppana anna jotain muuta kivaa näperrettävää. Puhelimeen puhuminen niin, että hän on sylissä, vaatii akrobatisia taitoja (ei ole), käsivoimia (ei ole) ja kovaa puheääntä (no se on!), sillä lapsi yrittää samalla lentoliskokiljuen tavoitella puhelinta itselleen.

Tänään sitten yllätin lauman lyhytnäköisimmät jäsenet leikkimästä sormuksillani.

Sormukset ovat eri juttu, ne ovat korvaamattomia.

Kuvat otettuani keittiöstä kuului: "Yks... kaks... Tota... Monta näitä sun sormuksia alun perin oli? KODA, SÖITKÖ SÄ YHDEN? Eikun ei hätää, löyty vauvan alta!"

Ymmärrän, ymmärrän, kiliseväthän ne kivasti. Ja kiiltävät. Ja ovat minikädelle juuri sopivan kokoisia. Ja harvoin tarjolla. Juu juu.

Mutta silti joskus voisi leikkiä jollain isinkin tavaralla. Jollain muullakin kuin Reserviläisellä.

2 opittua asiaa, 1/2 menetettyä hammasta ja vahvasti 5-henkinen lauma

2011-12-14T00:10:00.003+02:00

Pari viikkoa sitten opin, että koirilla on kahdeksan oikeasti tärkeää hammasta.

Ja että Nidolla on enää 7,5.

Emme koskaan saaneet tietää, kuinka ja minne 0,5 hammasta katosi, mutta yht'äkkiä jäljellä oli joka tapauksessa pahasti lohjennut yläkulmahammas, joka piti juurihoitaa.

Koiran hammashoitoajan varaaminen pääkaupunkiseudulta on koettelemus sinänsä. Soittelin eri paikkoihin tunnin verran (minkä aikana lapsi mm. ehti kokeilla, miltä tuntuu piirtää itseään kuulakärkikynällä naamaan), kunnes lopulta sain sattumalta peruutuspaikan kahden viikon päähän, eli tälle päivälle. Muuten olisi pitänyt odottaa "ehdottomasti ainakin tammikuun loppuun".

Tänään laumanjohtaja vei Nidon heti aamusta Viikkiin. Saimme päivän verran muistella, minkälaista elämä yhden koiran kanssa on.

Ja onhan siinä kieltämättä puolensa! Kuten se, että ulos lähtiessä eteisessä koheltaa (kuvanottohetkellä näemmä tuijottaa lamaantuneena emännän kenkää) vain yksi koira.

Tai että kun leikkelepaketissa on enää viimeinen jäljellä, sen oikeutettu saaja on välittömästi selvillä.

Ja että takakontin avatessa päälle on loikkaamassa vain yksi siperianhusky.

Ja... siinä ne hyvät puolet sitten olivatkin.

Eivätkä nekään oikeastaan olleet kovin hyviä. Eivät missään nimessä ainakaan Nidoa parempia.

Seitsemän tunnin odottelun jälkeen haimme Viikistä varsin humalaisen koiran. Opin myös (siis nyt ollaan jo toisessa hyvin lyhyen ajan sisään opitussa asiassa!), että joihinkin rotuihin, kuten siperianhuskyihin, opiaattipohjaiset lääkkeet vaikuttavat voimakkaammin kuin toisiin. Kuulemma monet muut koirat olisivat samalla lääkityksellä olleet siinä luovutusvaiheessa jo aivan pirteitä, kun Nido taas oli elämänsä kännissä ja yritti piiloutua odotushuoneen penkkien alle itkemään.

Nido ja päihteet eivät sovi yhteen.

Automatka Viikistä kotiin meni ihan hyvin siihen saakka, kunnes lapsen kummisetä hyppäsi kyytiin. Sitten takakontista alkoi kantautua loukkaantuneelta Chewbaccalta kuulostanut mylvintä, joka on jatkunut eriasteisena vinkumisena koko päivän. Lisäksi Nido on toistuvasti kieltäytynyt lähtemästä ulos (mikä on johtanut lenkittäjän kannalta varsin nöyryyttävään suostutteluun), kompastunut kaksi kertaa portaissa (askelmia yhteensä 2kpl) ja loukkaantunut siitä, että Koda onnistui varastamaan luun, eikä Nidolle annettu lohdutukseksi omaa luuta.

Mutta sitä on sentään hellitty ja nuuhkittu paljon. Onnekseni se on humalassa varsin hellyydenkipeä.

Mielikuvitusystävä

2011-12-07T22:04:00.004+02:00

On yksilökohtaista, kuinka kauan koirilla kestää tulla järkiinsä.

Siis oppia pentuajan jälkeen ymmärtämään ja hyväksymään sellaisia realiteetteja, kuten että lentävät lehdet eivät ole eläviä, roskasäiliöt eivät ole vaarallisia ja että ohiajavan pyörän kyytiin ei voi hypätä.

Yleensä järkiintulo tapahtuu ensimmäisten parin elinvuoden aikana, mutta useimmilla on vielä aikuisenakin joitain asioita, jotka ovat jääneet epäselviksi - joiden kohdalla kukaan ei ole koskaan oikaissut väärinymmärrystä. Ronja esimerkiksi vihaa ruohonleikkureita. Nido kuvittelee muuttuvansa näkymättömäksi seisoessaan liikkumatta.

Kodalla taas näitä juttuja on... vähän enemmän.

Siispä silloin, kun muut viettävät aikaa yhdessä...

...Koda nököttää keittiössä vahtimassa uunissa asuvaa ystäväänsä.

Pikkujoulun tahattomat pahikset

2011-12-02T11:52:00.003+02:00

No joo, pikkueläimen pökäleeltähän se erehdyttävästi näyttää.

Mutta se on käsintehty tryffeli. Katsokaas, olen puuhaillut joulujuttuja. Kuten ostanut ja täyttänyt laumanjohtajalle oman sulkaakalenterin. (Edellisen tein itse. Se oli sellaista käsiinhajoavaa mallia. Tänä vuonna turvauduin Pentikiin.)

Ostin ruokapöydällekin jouluasioita. Ylimitoitetussa pöydässä on sekin hyvä puoli, että silloin, kun kerran vuodessa iskee tarve tehdä epämääräisiä asetelmia, mahtuu pöydän ääressä silti syömäänkin.

Suuri pöytä mahdollistaa senkin, että pienhenkilö voi istua aamiaisen ajan pöydän päädyssä ilman, että ylettyy (lukuisista lentoliskokiljahduksin säestetyistä yrityksistä huolimatta) vieressä istuvan tarjottimelle.

Ja on meidän tapauksessamme sekin tärkeää, että pöydän alla mahtuu seisomaan ilman, että on sen ääressä istuvien jalkojen tiellä.

Pojat saivat pikkujoululahjaksi (tai siis siksi, että vanhat olivat ratkeamispisteessä) uudet nahkapannat, mistä päästäänkin päivän valitusosioon.

Miksi isoille koirille ei ole muita kuin pahispantoja? En halua noutajapantoja, vinttikoirapantoja enkä kuristuspantoja, vaan tavalliset, mahdollisimman pehmeät, paksut ja yksinkertaiset nahkapannat. Mutta eihän sellaisia tietenkään ole. On pakko valita jotain niiteillä, ellei sitten halua pääkalloja. Valitsin nämä nastat, sillä ne lähettävät vaihtoehdoista kaikista vähiten varokaa pikkulapsia syöviä vesikauhuisia hirviöitä -signaaleja.

Mutta mikäli jollain on tiedossa, mistä vaatimukset täyttäviä hyvisnahkapantoja voisi ostaa, saa ilmiantaa kommenttilaatikon puolella. Nyt mennään seuraavat pari vuotta näillä ja kestetään se, kun lenkillä vastaantulevat vanhemmat ottavat meidät nähdessään lapsiaan kädestä kiinni ja vaihtavat suuntaa/tien puolta/maisemaa.

Yksinkertaisia asioita

2011-11-30T15:55:00.004+02:00

Elämässä on arvostettava yksinkertaisia asioita.

Kuten sitä, että eläinlääkäriaseman laskuun on skannattu kuitti, jotta paperin voi lähettää sellaisenaan vakuutusyhtiölle.

Ja että saman paperin alareunassa on kasvokuvat kaikista sillä lääkärikäynnillä lemmikin hoitoon osallistuneista hoitajista ja lääkäreistä.

Tai sitä, että lapsen syöttötuolin pakkauksesta löytyi pieni purkillinen puuöljyä. Ja kangas, jolla sen voi hieroa tuolin pintaan. Ja hiekkapaperia myöhempiä öljyntäkertoja varten.

Luonnollisesti on arvostettava myös sitä, että elämässäni on ihminen, joka tälläkin hetkellä ilmaisee läsnäolonsa nuolemalla työtuolin jalkoja. Päästellen samalla oikeasti aika pelottavia lentoliskokiljahduksia.

Ja arvoa on annettava sillekin, että kulmahampaansa katkaissut henkilö ensinnäkin käyttäytyi lääkärissä taas esimerkillisesti.

Silloinkin, kun ventovieras ihminen tökki sitä piikillä hampaan ytimeen. Pureminen olisi mielestäni ollut täysin hyväksyttävää, ehkä jopa oikeutettua.

Toisekseen kyseinen henkilö on ollut urhea oma itsensä myös kotioloissa.

Vaikka ruoka tarjoillaankin vielä parin viikon ajan liotettuna, vaikkei koirapuistoon ole myöskään menemistä, ja vaikka joulukuun puolivälissä onkin luvassa kaikkien laajalti rakastamaa juurihoitoa.

Häkkilintu

2011-11-24T20:22:00.001+02:00

Odotan salaa ensilunta, sitä että maailma vaikenee ja alistuu jäämään hahtuvaisen peiton alle. Lapsena juoksimme luokan ikkunaan katsomaan, kun ensilumi satoi. Seisoimme hiljaisessa rivissä, otsat ja nenät kiinni kylmässä lasissa.

Vanhempana en enää ole juossut. Pitäisi ehkä opetella uudestaan, jotta voin ensi vuonna juosta ikkunaan yhdessä Häkkilinnun kanssa.

Suhteellisia pelkäämisiä

2011-11-20T22:01:00.002+02:00

Päivä on ollut tänään vähän... no, Nido tässä tiivistääkin lauman yleisen mielialan:

Mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin! Tulimme juuri iltalenkiltä, eikä Koda itkenyt lähes ollenkaan tienpätkällä, jonka varrelta on palanut kaikki katulamput. Kyl mää oon ylpiä!

Ihmettelin muutama viikko sitten yölenkillä Kodan vikinää. Koska en lenkittänyt edellisenä pimeänä kautena koiria kertaakaan, olin unohtanut Kodan pelkäävän pimeää. Joo, siitäkin huolimatta, että yleensä pimeää pelätään juuri siksi, että sieltä saattaisi tulla vastaan jotakin Kodan näköistä.

Mutta kai pelotkin sitten ovat suhteellisia. Perjantaina kävimme kyläilemässä ystävälläni, jolla on ranskanbulldoggi. Samalla selvisi, että lapseni - joka asuu kahden siperianhuskyn kanssa - ei ilmeisesti pelkää mitään niin paljon kuin ranskanbulldoggeja. Huuto oli korviahuumaava ja yltyi aina, kun ranskanbulldoggi liikahti. Ja nyt on kuitenkin kyse henkilöstä, jonka suosikkitekemisiin kuuluu siperianhuskyn naaman nyplääminen.

Maanantaiaamu

2011-11-14T09:23:00.005+02:00

Mistä tietää, että joku on taas päässyt isoon sänkyyn nukkumaan?

Mustavalkoisten petivaatteiden seassa on jotakin mintunvihreää ja lammaskuvioista.

En pidä aamuista. En todellakaan ole koskaan ikinä yhtenäkään elämäni aamuna ollut aamuihminen.

En myöskään pidä maanantaista. Maanantaihin liittyy sellainen aikaansaamispakon tunnelataus. Että kun nyt on viikon ensimmäinen arkipäivä sen maailmanlaajuisen lepopäivän jälkeen, niin pitäisi tehdä kaikennäköistä tehokasta ja mielellään aloittaa pirteänä heti aamusta.

Ei onnistu. Ei ole muistaakseni kertaakaan onnistunut. Tällä kertaa erityisen huonosti siksi, että siivosin keittiön laatikoita aamukahteen siitäkin huolimatta, että tiesin tuon 70-senttisen herätyskelloni kiekaisevan sotilaallisella tarkkuudella n. klo 05:45, ja heräävän sitten murisemaan ja läpsyttelemään seiniä n. klo 08:00.

En myöskään jaksa taaskaan tehdä itselleni aamiaista, mutta aamukiekaisija-seinänläpsyttelijä sen sijaan saa päärynäpuuroa muumimukista.

Ja kun kirjoitan saa, tarkoitan tietysti, että hieroo suurimman osan naamaansa ja pärisyttelee sitten loput iloisesti hymyillen päälleni.

Tässä maanantaiaamuasiassakin olisi syytä ottaa mallia siperianhuskyilta, noilta sujuvan arkielämän asiantuntijoilta.

Ne eivät nimittäin ole tavattavissa ennen puoltapäivää.

(Kaikki kuvat näemmä kohisevat ja ovat oudonsävyisiä, mutta tiedättekö, minua ei näin maanantaiaamuna voisi vähempää kiinnostaa.)

Matkalla

2011-11-08T19:08:00.003+02:00

Nyt ollaan matkalla vähän sinne sun tänne. Sellaisessa välitilassa, jossa ei auta kuin odottaa pääsevänsä perille.

Tai sitten tämä matkustamisen (ts. trippaamisen, toim. huom.) tunne tulee vaan siitä, että me ollaan taas kipeänä, minä ja pienihminen. Herään öisin tunnin välein rauhoittamaan sitä, se näyttää ottavan sairastumisen yhtä henkilökohtaisesti ja raivostuneesti kuin äitinsäkin. Päivisin sitä harmittaa eikä nälätä tai päiväunita, joten itse olen puolikuollut enkä ehdi syömään.

Onneksi huumorintajuni on sysimusta; nauroin tänään ääneen, kun satuin huomaamaan peilistä, minkä näköisenä olin käynyt heittämässä roskat. Terveisiä vaan taas naapureille.

Yksi laumanjäsen ramppaa pitkillä työmatkoilla. Loistava ajoitus, sanoisin. Jos siitä pitää jotain hyviä puolia etsiä, voisi ainoa olla se, että ainakin se ymmärtää tuoda tuliaisia.

Tänään tuliaislaukusta kuoriutui parasta, mitä puolivuotias voi lahjaksi saada.

Eli paperipussi.

Tai siis, tulihan siinä se joku ankka mukana.

Itse sain niin loistavan tuliaisen, että voin hyvin kuvitella liikuttuvani tästä vielä vuosienkin päästä. Käsin sidotun kirjan erilaisista papereista taitelluille sivuille saa kirjoittaa itse.

Puhelinkaan ei enää soi ja veispuukin tsätti on hiljaa. Se saattaa johtua siitä, että vauhkoan nykyään suunnilleen kaikille vastaantulijoille ja vastaan puhelimeenkin, että olethansä kuullut uutta Coldplayta?

Coldplay-pino on kuvattu viimeisimmän sisustushankinnan (joo, näitä on tullut nyt tehtyä tässä lähiaikoina...) päällä. Siitä lisää joskus paljon, paljon myöhemmin, sitten kun matka on päättynyt ja hankinta on päässyt pois pimeästä väliaikaisnurkastaan.

Siperianhusky vastaan tennispallo: 1-0

2011-11-02T13:13:00.004+02:00

Oletteko miettineet, mitä tennispallolle tapahtuu koiran sisällä?

En minäkään ollut.

Uskokaa kun sanon, että tästä olisi saanut paljon ikävämmänkin kuvan, mikäli kameran kaivaminen olisi edes häivähtänyt mielessä aamuyöllä, kun kuvassa näkyvät asiat olivat juuri tulleet runsaan veren liukastamina ulos Kodan suusta ja olin yksin koirien ja vauvan kanssa kotona.

Lauantaina koirapuistosta tullessaan laumanjohtaja sanoi, että Koda on ehkä syönyt puolikkaan tennispallon. Laumanjohtaja oli ehtinyt nähdä pallon maassa kokonaisena juuri ennen kuin Koda oli saanut sen suuhunsa. Sen jälkeen siitä oli löytynyt vain puolikas.

Ajateltiin, että mikäli puolikas pallo on Kodan sisäpuolella, huomaa sen Kodan kunnosta äkkiä. Vaan eipä huomannutkaan.

Toissayön pikkutunteina Koda oksenteli verensekaista vaahtoa. Ja oli sen jälkeen koko päivän ihan normaali, söi hyvin ja oli muutenkin oma itsensä (ei siis oikeastaan kovinkaan normaali... mutta oma itsensä kuitenkin).

Kunnes sitten aamuyöllä eteinen oli yhtäkkiä täynnä tummaa verta. Soitin Viikkiin. Viikissä kehotettiin seuraamaan koiran yleistilaa.

Molempien koiriemme yleistila kotioloissa on tällainen:

Seurailin sitä sitten koko yön. Nido torkkui kanssani sohvalla ja soitin äitini nukkumaan makuuhuoneeseen sen varalta, että joutuisin lähtemään Kodan kanssa pikaisesti (=ilman pienhenkilöä) päivystykseen.

Taisimme taas selvitä säikähdyksellä.

Mutta mikäli saan jotenkin käsiini sen älykääpiön, joka jättää pieniä tennispalloja isojen koirien puolelle koirapuistoon, se ei tule selviämään pelkällä säikähdyksellä.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että se edellisessä postauksessa kaipailtu jälleennäkeminen on järjestetty (ja salakuvattu).

Haistamisesta, muistamisesta ja kaipaamisesta

2011-11-01T20:36:00.002+02:00

En ole koskaan oikein tiennyt, millainen muisti koirilla on. Tutkimuksia olen toki lukenut, mutten mitään kovin vakuuttavaa.

Olen ajatellut, että vanhan ihmistuttavuuden näkeminen pitkän ajan jälkeen voi olla koiran osalta niin innostunutta siksi, että ihminenkin on innostunut, ja innostus jos mikä tarttuu herkästi ihmisestä koiraan. Ja että siinä samalla joitain muistoja siitä samasta ihmisestä voi sitten palautua koiran mieleen.

Aihe on tietysti kiinnostanut minua aina, mutta tilanteita, joissa olisin päässyt oikeasti ilman liiallisia muuttujia havainnoimaan koiran muistamiskykyä, ei ole oikein tullut.

Paitsi äsken.

Nidolla ja Kodalla on muutamia ihmissuosikkeja, mutta yhtä ihmistä koirat erityisesti kunnioittavat. Miltei ryömivät hänen jaloissaan, tottelevat häntä (kirjaimellisesti) sormien napsautuksesta, väistävät ja mielistelevät ihan hillittömästi: laumanjohtajan veljeä.

On kuitenkin päässyt käymään niin, että edellämainittu henkilö on muuttanut toiselle puolelle maailmaa. Koirat ovat nähneet hänet viimeksi toukokuun alkupuolella. Mutta nyt hän on käymässä Suomessa. Tuli eilen. Koirat eivät sitä voi tietää.

Kävimme äsken iltalenkillä, minä, lapsi ja koirat. Kun kävelimme leveän autotien viereistä kävelytietä, tien toiselle puolelle suojatien eteen pysähtyi hetkeksi pikimusta auto, jonka luulin päästävän jalankulkijoita tien yli. Sitten avonaisesta ikkunasta nousi tuttu käsi pystyyn. Vilkutin ja hymyilin takaisin. En pysähtynyt nanosekunniksikaan, en edes hidastanut tahtia. En huutanut mitään, eikä huutanut laumanjohtajan velikään. Koirat eivät kiinnittäneet tapahtuneeseen mitään huomiota. Oli pilkkopimeää. Ihmisiä kulki, bussi pysähtyi viereiselle pysäkille, autoja ajeli tiellä, tyttö murisi vaunuissaan.

Suunnilleen samalla hetkellä kun veljen auto lähti taas liikkeelle ja kääntyi risteyksestä meistä poispäin, koirat pysähtyivät. Nenät nousivat korkealle ilmaan, molemmat kääntyivät kuin sähköiskusta ympäri ja alkoivat kaikin vetokoiranvoimin vetämään siihen suuntaan, johon auto oli jatkanut matkaansa. Koda alkoi uikuttamaan surkeasti. Niin, miten pennut uikuttavat, kun ne jättää ensimmäistä kertaa yksin. Kaivaten.

En ole montaa kertaa aiemmin ollut tilanteessa, jossa minulla on lenkillä ongelmia saada koirat hallintaani. Mutta nyt piti pysäyttää ja lukita vaunut, keriä remmit käsien ympärille ja vetää koirat aivan viereen. Uikutus ja kiskominen jatkui, kun jatkoimme matkaa, ja molemmat jolkottelivat seuraavat muutamat sadat metrit nenät tulosuuntaan päin, jalkoihini ja vaunuihin törmäillen. Vasta kun käännyimme kulman taakse niin, etteivät koirat enää nähneet risteykseen, vetäminen loppui.

Sen olen tietenkin aina tiennyt, että koirat voivat seurata hajujälkeä. Maata pitkin. Ja että ne tunnistavat tutut hajut. Ja muistavat jotain. Mutta että ne muistavat ja tunnistavat puoli vuotta sitten näkemänsä ihmisen yli kymmenen metrin päähän hetkeksi pysähtyneen auton ikkunasta pelkästään tuoksun perusteella? Näkemättä, että mitään autoa koskaan olikaan?

Täten pyhästi lupaan, etten enää koskaan epäile yhdenkään koiran haistamis- tai muistamiskykyä. Ja se velikin on varmaan pakko saada pikaisesti kylään. Koirilla on ikävä.

Herätteitä

2011-10-29T23:23:00.005+03:00

Ostin huulirasvan, heräteostoksena.

En koskaan osta niistä kassan viereen kasatuista halpojen pikkutavaroiden röykkiöistä mitään, mutta kun tämä nimenomainen huulirasva sattui näyttämään aivan pikkuruiselta omenalta, enkä ollut ostanut koko kaupasta muuta kuin ponnareita. Ja pidän omenoista. Hilloina, pikkuruisina, miten vain.

Kotona koirat jonottivat innokkaina haistelemaan purkkia ja suutani. Mainitsin ääneen, että varmaan unohdan rasvan johonkin liian matalalle ja sitten se varastetaan.

Puoli tuntia myöhemmin Koda löytyi eteisestä pelaamasta huulirasvalla pingistä ulko-ovea vasten. Se oli saanut purkin väärältä puolelta auki ja nuoleskeli rasvaklöntin pohjaa.

Olen ostanut tällä viikolla heräteostosmielessä myös valtavan sinkkiarkun ja uuden lääkekaapin, vaikka meillä ei ole vanhaakaan lääkekaappia eikä kyllä tilaa uudellekaan.

Seuraava ei liity heräteostoksiin eikä omenoihin, mutta jospa se liittyykin lääkekaappeihin. Tai siis siihen, että lääkkeitä (ja huulirasvoja) olisi syytä säilyttää sellaisessa, eikä asiattomien henkilöiden ulottuvilla. Kuva löytyi laumanjohtajan puhelimesta, joten itselläni ei ole kuvanottohetken tapahtumista harmainta aavistusta.

En myöskään ollut ennen tätä tajunnut, kuinka vaaleanpunainen koiran alahuuli todellisuudessa voikaan olla.

P.S.
Laumanjohtajan ystävä soitti sille tänään ja kysyi, miten viedään mökille harhaillut ventovieras metsästyskoira ulos tarpeilleen, jos ei ole muuta kuin kolme metriä köyttä. Samalla kun testailin Kodalla ja nahkaremmillä hyviä valjassidontoja, tuli mieleen, että näin koirakkaassa maassa ei varmaan olisi pahitteeksi, jos jokainen tietäisi keinon, jolla karkulaiskoiran saa jonkinlaiseen hihnaan.

Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa kaksi kertaa, kummassakin tosin omistaja ehti koiransa luokse ennen kuin ehdin päättää, miten otan koiran kiinni ja saan remmiin.

Aina ei todellakaan ole sitä kolmea metriä köyttä. Tänään päädyin pikaisissa testeissäni siihen, että ainakin turkilliselle isolle koiralle saa sidottua puolentoista metrin remmistä todella helposti valjaat, joissa kävelyttäminen onnistuu, koiraan ei satu, ja joista ei pääse helposti karkuun. Tosin ennen kuin päästään sitomaan hätävaljaita, pitäisi se karkulainen saada kiinnikin jotenkin.

Ja vaikken mitään koiria (paitsi irlanninsusikoiria ihan pikkiriikkisen) pelkääkään, voisi metsässä juosta vastaan sellainenkin tapaus, jota tekisi lähinnä mieli juosta karkuun.

Piiloutumisesta

2011-10-26T14:28:00.002+03:00

Nidolla on tapana vetäytyä aamulenkin jälkeen omiin oloihinsa. Usein se valtaa makuuhuoneen ja jatkaa sängyssä uniaan pitkälle iltapäivään. Tai sitten se menee piiloon.

Joskus sellaiseen paikkaan, josta sitä ei ihan oikeasti löydä (ja sitten mietin, olenko tosissani voinut unohtaa kokonaisen siperianhuskyn lenkkipolulle), mutta yleensä - kuten tänäänkin - piilopaikka on tätä tasoa:

Koska molemmat koirat ovat näköjään surkeita valitsemaan piilopaikkoja, on pakko katsoa peiliin ja miettiä, onko syy meissä kasvattajissa.

Asiaan on pureuduttava ja siihen on puututtava ajoissa, ettemme tee samanlaista virhettä ihmispoikasen kanssa. Muuten siitä tulee se lapsi, joka piiloutuu kirkonrotassa omien käsiensä taakse.

Haluaisin, että siitä tulisi mieluummin se lapsi, joka keksii kaverinsa kymmenvuotissynttäreiden piiloleikissä kietoutua keskuspölynimurin säiliön ympärille ja piilotella tyhjän päällä roikkuvassa imurikaapissa niin pitkään, että päivänsankarin on lopulta pakko nöyrtyä ja pyytää piiloutuneelta äänimerkki vihjeeksi piilopaikastaan.

Vieläkin välillä mietin, miksen voinut tajuta etsiä sieltä hiton imurikaapista.

Viikon mielihyväntekijät

2011-10-23T14:00:00.008+03:00

Viimeiset omenahillot.

Saimme elokuisista häistä kotiinviemisiksi kaksi pientä omenahillopurkkia, joiden syömäoikeudesta olemme siitä lähtien tapelleet hampaat irvessä. Luovutin juhlallisesti viimeisen purkin viimeisen lusikallisen laumanjohtajalle, jotta sille jäisi sellainen vaikutelma, että se voitti. Mutta oikeasti söin sitä viimeistä lusikallista lukuunottamatta ne molemmat purkilliset itse. Kokonaan.

Maailman siistein vaatekappale. Tätä ei varmaan tarvitse selventää sen tarkemmin, kuva kertoo kaiken. Ellen olisi niin ahdasmielinen pukeutuja, ostaisin ehdottomasti tuollaiset omassakin koossa.

Se sisustushankinta.

Keittiön seinää trimmattiin maaliskuussa ja siitä saakka on keskusteltu siitä, minkälainen valaisin uuden tason päälle sopisi. Laumanjohtajan mielestä musta. Omasta mielestäni valkoinen. Laumanjohtajan mielestä valaisimia pitäisi ehdottomasti olla kaksi kappaletta, omasta mielestäni yksi riittää.

Ja kuten edellisistä on pääteltävissä, päädyimme lopulta yhteen valkoiseen.

Valaisin on Alvar Aallon/Artekin A440, materiaaliltaan opaalilasia ja tuhottoman vaikea kuvauskohde.

Nokkelan sähkösuunnittelijan (missään huoneessa yksikään valaisinpistoke ei ole mistään suunnasta mitattuna keskellä kattoa) ansiosta valaisimen kiinnittäminen oli taas kipu persuksissa, kuten sanotaan. Seurasin itse ähellystä sohvalta. Niitä viimeisiä omenahilloja syöden.

Tarkkailija

2011-10-21T13:32:00.001+03:00

Vietämme perjantaita keskenämme, me tytöt ja nuo karvaisemmat pojat.

Itselläni olisi vaikka mitä puuhaa, sisustusjuttuja ja sen sellaista. Teimme eilen sisustushankinnan jota mietin tyypillisen 30 sekunnin sijaan puoli vuotta, ja nyt se hankinta pitäisi saada sopeutumaan uuteen ympäristöönsä.

Kuten kaikki äidit tietävät, työt sujuvat hidastettuina silloin, kun on samalla yksin vastuussa vaippaikäisestä.

Itse olen varsin onnellisessa asemassa sikäli, etten sentään ole vastuineni aivan yksin. Apunani on kanssatarkkailija.

Kanssatarkkailija on aiempien ikävien kokemusten (joihin liittyy turkin ja korvien repimistä) viisastuttamana oppinut, että tarkkailun kohteesta kannattaa pysytellä vähintään käsivarren mitan päässä. Se ei tietenkään estä leluja lentämästä kohti, mutta ainakin korvat ovat silloin turvassa.

Sukkahousut ovat saatanasta

2011-10-15T21:05:00.000+03:00

Sori nyt vaan, mutten aio kaunistella asiaa, joka ei ole kaunisteltavissa.

Aina liian löysät tai kireät, paksut tai ohuet, nyppyyntyneet, reikäiset, rispaantuneet, likaiset, kadonneet. Ja puolitoistametriselle aina väärän pituiset. Mutta vielä huonompi tilanne näyttäisi olevan 60-senttisellä.

Itsehillintä

2011-10-12T16:50:00.005+03:00

Lapsen myötä oppii kuulemma aivan uudenlaista itsehillintää. En ole vielä itse kokenut tätä käytännössä (oikeastaan päinvastoin, mutta ei puhuta nyt siitä), mutta Nido kyllä on.

Nidosta on tullut zen.

Kun vauva hakkaa puisia leluja parkettiin niin että seinissä kaikuu, Nido ottaa kasvoilleen tyynin ilmeen, sulkee silmänsä ja hillitsee itsensä. Kun sitä riuhdotaan korvasta, nyitään hännästä, sen päälle peruutetaan iloisesti kiljuen tai sen naaman edessä muristaan, se hillitsee itsensä.

Aluksi Nido oli hulluna tutteihin. Se ei voinut itselleen mitään, vaan varasteli niitä aina tilaisuuden tullen, heitteli niitä onnellisena ilmaan ja nakersi niihin reikiä. Mutta nyt...

...se hillitsee itsensä.

Koiraihmisten liikuttamisesta

2011-10-11T10:42:00.009+03:00

Monelle ihmiselle side omaan koiraan on paljon voimakkaampi ja tärkeämpi kuin side useimpiin ihmisiin. En käsittääkseni ole ainoa, joka aina välillä toivoisi kaikkien (tai ainakin joidenkin) ihmisten katoavan maailmasta (vähintään hetkeksi), mutta joka ei ole koskaan haaveillut elämästä ilman koiria.

Olen usein miettinyt, miksi koirien sielunelämään perehdyttävistä kiertokirjeistä ja mietelauseista suurin osa on typerää ajanhukkaa ja lukijan aliarvioimista, vaikka aihe on suurelle osalle ihmisistä niin valtavan läheinen.

En tarkoita sitä, että koiriin pitäisi suhtautua vakavamielisesti tai huumorintajuttomasti. Ihmettelen vain sitä, kuinka köykäisiä vaikuttamisen keinoja koiraihmisille suunnatun materiaalin tuottajat käyttävät, vaikka mahdollisuus olisi verrattain helposti tehdä lähtemätön vaikutus, liikuttaa ja koskettaa aiheella, joka on monelle tärkeä.

Tietysti on niitä harvoja poikkeuksiakin. Kodan Suomessa asuvan pikkusiskon Kiaran emäntä pisti taannoin jakoon tämän seuraavan. Sen luettuani piti istua hetki keräilemässä ajatuksia. Ja itseäni.

Näkemys koiran tarkoituksesta

Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa.

Koiran omistajat, pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä.

Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona, turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä.

Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa. Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen.

Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset. Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi".

Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan.

Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä. Poika jatkoi: "Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."

P.S.
Suden hetkellä on näemmä 80 listautunutta lukijaa ja blogissa vierailee päivittäin noin kaksisataa ihmistä. Se on aivan älytön määrä kirjoittajalle, joka ryhtyi alun perin kirjoittamaan lähinnä itselleen ja äidilleen. Kiitos.

Kommentteja saa aina jättää, luen vanhoihinkin postauksiin tulleet viestit ja vastaan kaikkiin. On hienoa saada jotakin tuntumaa siitä, kuka sinä olet, ja monet teistä tunnenkin jo mitenkuten.

Postaustoiveitakin otetaan mieluusti vastaan! Vaippojen ja tuttipullojen täyttämät päivät eivät aina saa mielikuvitusta lentämään ihan entiseen malliin, joten hyvät, keskinkertaiset ja ihankivat ideat saa pistää jakoon.

Syyshankaluuksia

2011-10-05T09:37:00.004+03:00

Koirien kanssa lenkkeilemiseen liittyy joitakin vuodenaikasidonnaisia hankaluuksia. Esimerkiksi talvella eriasteisia liukkausongelmia (jotka ovat muuten kahden vetokoiran kanssa hieman suurempia kuin noin muuten), keväällä sulavien kinosten alta paljastuvia herkkuja, kesällä läkähtymistä...

Syksyyn liittyvät lenkkeilyhankaluudet ovat meidän kohdallamme tällaisia:

Koska olen kaupunkilaistampio, olen aina luullut niitä pensasmustikoiksi (kasvavat pensaassa ja ovat ainakin mustikan värisiä), mitä ne kuulemma eivät olekaan. Joka tapauksessa Koda rakastaa niitä. Nidokin syö niitä ollessaan pahalla päällä. Silloin se on haistelevinaan jotain ruohotupsua, odottaa että katson muualle ja hyökkää sitten pää edellä pensaaseen. Niin kuin jekkuna.

Joku huumorintajuinen kaupunkisuunnittelija on istututtanut näitä ehkä-pensasmustikoita asuinalueemme kaikkien lenkkireittien varteen, joten syksyiset lenkit ovat ulkoiluttajan osalta aina yhtä kyttäämistä. Yritän pitää kiinni siitä kasvatuslinjauksesta, että lenkkireitin varrelta ei syödä mitään (eikä ketään, toim. huom.).

Syksyn hienoisia lenkkeilyhaasteita tasoittaa tietysti moni muu asia. Kuten värit.

Ymmärrys

2011-10-01T14:43:00.000+03:00

Olen kuullut joskus sanottavan, että kun saa lapset nuorena, niitä niinkun ymmärtää paremmin. Nyt ollaan varmaan sitten siellä yhteisymmärryksen ytimessä, sillä minä ja ipana saamme ilmeisesti uusia hampaita samaan aikaan. Ymmärryskokemuksen maksimoimiseksi maailmankaikkeus on myös lähettänyt meidän molempien kiusaksi syyspöpön.

Joten täällä sitä sitten tehdään hampaita ja aivastellaan yhdessä. Paperihääpäivääkin tulee siinä samalla juhlistettua nenäliinapapereiden merkeissä. Onnea me!

Muita kuvia ei ole, joten katselkaa nyt sitten vaikka syysauringon viimeisten säteiden leikkiä ja sitä, miltä lempilamppuni näyttää silloin kun siinä ei roiku pieniä ihmisiä.

Ruokailuajanvietteitä

2011-09-19T12:36:00.003+03:00

Minulla on ollut lapsesta saakka paha tapa lukea samalla kun syön. Yleensä aikakauslehteä, joskus kirjaa. Jos muuta ei löydy, niin ketsuppipurkin kylkikin käy.

Äiti huomauttelee asiasta vieläkin, jos yllättää minut puuhasta itse teossa. Olen onnistunut tartuttamaan tavan laumanjohtajaankin - tietysti, ei kait kukaan yksinään pysty ruokapöytäkeskustelua ylläpitämään, jos toinen on nenä kiinni lehdessä.

Aina syödessä ei siis heti huomaa, mitä ympärillä tapahtuu.

Ei välttämättä edes sitä, että yksi keskellä pöytää sitterissä istuva pöytäseurueen jäsen on kaikessa hiljaisuudessa ripustautumassa kattolamppuun.

Testiryhmä ja takatöyhtö

2011-09-17T18:36:00.003+03:00

Moi.

Ei mulla mitään oikeaa asiaa ole, jos sellaista odotitte.

Lauman työssäkäyvän aineksen viikko on ollut kiivastahtinen, joten oma viikkoni on siis ollut varsin kantoliinalenkkien täyteinen. Pienhenkilö on ottanut tavakseen päästää tietynlaisen lyhyen ja ytimekkään mutta sitäkin kovaäänisemmän ("HEEEH!") äänimerkin jokaisen lenkin puolivälissä, mikä jostain syystä osuu huumorihermooni niin, että hohottelen ääneen koko matkan kotiin saakka. Muutaman toi on se kylähullu-katseen olen jo saanut. Tänään aamulenkillä yksi vastaantulija vaihtoi toiselle puolen tietä.

Koska olen valtavan solidaarinen ihminen, raahasin koko viime yön töissä olleen laumanjohtajan tänään sisustusmessuille. Mahdollisesti siitä johtuen kotona iski tarve vaihdella mattojen paikkoja. Testiryhmä perehtyy juuri olohuoneen uuteen asuun.

(Ja jos joku miettii, niin ei, kellään ei ole tälläkään kerralla housuja jalassa. Lapsen housut ovat sentään kuvassa.)

Lopuksi kuva, jonka otin taannoin ja joka ei liity mihinkään mitenkään, mutta joka pelastaa ainakin oman päiväni aina, kun se pelastamista kaipaa. Toivottavasti toimii teillekin.

Viikonlopun alku

2011-09-09T13:53:00.002+03:00

Perjantai alkoi meillä näin. Soisi alkavan muillakin.

Linssinsuojus aiheuttaa pienhenkilössä innostunutta huohotusta ja yninää. Se pitää uudestaan ja uudestaan ottaa käteen, pudottaa, ottaa käteen, pudottaa, laittaa suuhun... Kasvoilla on silloin ilme, jota kutsumme innostuneen linnunpoikasen ilmeeksi.

Luksusta on se, että kuvissa näkyvät lojujat ja linssinsuojusintoilijat ovat puistossa riehumassa, vinyylilevy pyörii soittimessa ja minä ja ajatukseni saamme siivota viikon jäljet nurkista. Viikonloppuja, armaat lukijat!

Peitto

2011-09-06T19:39:00.002+03:00

Kun siipi on maassa, on onni aivan yksinkertaisissa asioissa.

Kuten suurella rakkaudella kudotussa pienessä peitossa.

Tai siinä, että joku seisoo aina vahdissa.

Joskus vain toivoisi, että se peitto voisi olla tarpeeksi suuri peittääkseen vähän isommankin ihmisen.

Liikuntavartti

2011-08-30T13:47:00.005+03:00

Vihaan systemaattisesti käytännössä kaikkia liikuntamuotoja ja olen tehnyt niin niin kauan kuin muistan. Kävin tarhaikäisenä kerran tai kaksi jossain satujumpassa ja muistan vihanneeni sitäkin. Kun karkasin tunnilta kesken pois, äiti ei ollutkaan liikuntasalin oven takana uskollisesti odottamassa (!), vaan oli livahtanut jumppatunnin ajaksi kahvioon.

Olen satujumppaharha-askeleen jälkeenkin harrastellut satunnaisesti vähän sitä sun tätä, mutta kokeilut ovat aina lopulta päättyneet kiinnostuksen lopahtamiseen.

Tänä syksynä olen kuitenkin kunnostautunut. Treenaan kahden personal trainerin ja hot joogan tunnelmaa luovan lämmitetyn lenkkipainon kanssa.

Siis näin:

Kuvassa ollaan juuri kotiuduttu eiliseltä lenkiltä. Ampaisin ulos, kun kuulin sateen ropisevan ikkunalautaan ja järkeilin, että on kivan viileä lenkkisää. Ovesta ulos ampaiseminen kestää vauvan ja kahden koiran kanssa kuitenkin sen verta kauan, että kun viimein pääsimme pihalle, sade oli loppunut ja vastassa oli turkkilaisen saunan matalapaine.

Käveltiin tunnin lenkki - kun nyt kerta oltiin liikkeelle lähdetty - ja ajattelin, että pakkohan sen sateen on jossain vaiheessa alkaa uudestaan. Kun sitten hiestä märkänä pääsin kotiin, sain riisuttua lapsen ja itseni ja istuuduttua huohottaen alas, sade alkoi taas rummuttaa ikkunaa. Nää on just niitä äiti onkin kahviossa -vastoinkäymisiä, jotka saavat kerta toisensa jälkeen vihaamaan liikuntaa.

Käsipäivää

2011-08-28T14:58:00.003+03:00

Kameraa pidetään meillä työpöydällä. Joskus ruokapöydällä.

Sitä on kyllä yritetty säilyttää sille varatussa laatikossakin, mutta yleensä kameran rymisteleminen vanhan lipaston vetolaatikosta on liian hidasta, äänekästä, tunnelman rikkovaa. Aina ei ehdi tarkistamaan kameran asetuksia tai avaamaan verhoja, hyvä että linssinsuojuksen saa irrotettua.

Kuten esimerkiksi silloin, kun kesken päivällisen huomaat, että olohuoneen lattialla tutustutaan juuri pienin, haparoivin sormin vieruskaveriin.

Oman elämänsä rikollisneron kosto

2011-08-24T10:33:00.012+03:00

Loikoilin eilen lapsen ja naispuolisen kummihenkilön kanssa muina naisina olohuoneessa, kun lapsen huoneesta kuului tomera haukahdus. Katsoin kummitätiä, kummitäti katsoi minua.

Mitä hittoa ne tekee.

Kun sitten ryntäsin pääkallopaikalle, löytyi sieltä yksi uhmakkaasti korvat pystyssä minua suoraan silmiin tuijottava siperianhusky suu täynnä jotain vihreää ja yksi todella syyllisen ja kiinnijääneen näköinen siperianhusky valmiina vajoamaan maan rakoon.

Käskytin Nidon pudottamaan saaliinsa lattialle ja poistumaan huoneesta. Se jätti aarteensa ja pinkoi pakoon. Koda pyöri paikalla paniikissa hetken ympyrää, nappasi maasta silmän suuhunsa ja livisti Nidon perään.

Tämä ei ollut pelkkä omaisuusrikos. Tämä oli kosto.

Koirat manikyröitiin, harjattiin ja pestiin eilen illalla ja olin jo aiemmin huomannut, että Nidolle oli jäänyt toimenpiteestä jotain hampaankoloon.

Kostonsa välikappaleeksi se valitsi symbolisesti tietysti ensimmäisen lapselle ostamani lelun, jonka olin löytänyt käsityömessuilta samana päivänä kun olin saanut tietää lapsen sukupuolen.

Lapsen mummi kyllä huomauttikin meillä vieraillessaan tuon vastikään käyttöön ottamani lelukorin olevan "aika kivasti just huskylle sopivalla korkeudella."

"Joojoo", vastasin silloin äidilleni. "Mut kato kun eihän meidän koirat syö lapsen leluja."

En tavoittanut vielä yöunillaan olevaa pääsyyllistä kommentoimaan tapausta.

Kummihenkilö mörköaamiaisella

2011-08-22T13:40:00.001+03:00

Onni on lapsen maailman parhaat kummivanhemmat, jotka asuvat niin lähellä, että niitä voi kutsua vaikka mörköteemaiselle aamiaiselle.

Kummihenkilöt ovat meillä niin totuttuja vieraita, että koirat todennäköisesti olettavat niiden kuuluvan laumaan, mutta olevan vaan valitettavan paljon poissa kotoa.

Kun kummihenkilöitä on paikalla, niiden jalkoihin kietoudutaan tuttavallisesti kuin kissat ikään.

Tai siis niin kissamaisesti, kuin 25-kiloinen siperianhusky nyt voi kietoutua.

Viikon ilahduttavat

2011-08-17T20:15:00.002+03:00

Elukkataulu pääsi tänään seinälle. Laumanjohtaja oli melkein jo kengät jalassa lähdössä töihin, kun varovasti kysäisin, voisko ihan silleenniinku nopeesti vaan porata yhden reiän...

Alkuperäinen idea on peräisin Innon Markolta (jonka suuri fani muuten olen, terkkuja!). Se teki jonkin kohteen eteisen seinälle valtavan sommitelman samanvärisistä tavaroista ja mietin silloin, että sama idea voisi vähän muunneltuna toimia lastenhuoneen seinällä.

Tarkoituksena oli myös opettavaisuusarvon takia kirjoittaa eläinten nimet niiden viereen. Ja maalata kehyksetkin valkoiseksi. Ensimmäisen jätin välistä siksi, että taulu näyttää mielestäni kivemmalta näin, eikä pienhenkilö sitä paitsi välttämättä opi vielä ihan lähiaikoina lukemaan. Jälkimmäinen taas jäi tekemättä siksi, että kokonaisuudesta olisi tullut kokovalkoisena liian kalsea lapsenhuoneeseen.

(Huom. joku tyyppi koivet pystyssä pinnasängyssä... Ihme porukkaa.)

Löysin täydellisen teepannun. Sain vuosia sitten kontolleni meille sopivan teepannun hankkimisen, koska se kuulemma on "enemmän visuaalinen juttu". Toissapäivänä meille muuttanut pannu on henkilökohtaisen suosikkini Muuton Bulky-sarjaa, johon kuuluu myös hervottoman kokoiset teekupit.

Sukulaisten häät. Tänä kesänä niitä on kaksin kappalein, jälkimmäiset tulevana viikonloppuna. Kortiksi askartelen taas jotain aiheella Rakkaus on puu.

Tärkeimpänä ilonaiheena mainittakoon, että laumanjäsenistä viimeisinkin osaa nyt kääntyä ihan itte vatsalleen. Voitte ehkä kuvitella sen riemun sen jälkeen, kun on kolme kuukautta viettänyt lähinnä selällään.

Nido valvoo uusimman vatsalleenkääntyjän pötköttelyharjoituksia siperianhuskyn tarkkaavaisuudella.

Syventymisiä

2011-08-13T14:59:00.005+03:00

Tämä maailman huonoin kuva - jossa ei näy mitään kokonaan, mutta merkittävästi liikaa parkettia - on tässä osoittaakseen, että täällä on vähän puuhailtu.

Olen samanlainen askartelija kuin olen siivoajakin: aloitan projektin sieltä sun täältä, teen vaiheita rinnakkain eteenpäin sen sijaan, että etenisin loogisessa järjestyksessä vaihe kerrallaan. Kaikki on pitkään pelkkää kaaosta, verta, hikeä ja kyyneliä, mutta lopputulos on yleensä aika hyvä.

Kuten aina, askarteluseuranani eilen toimineet henkilöt naureskelivat ivalliseen sävyyn vieressä ja jakelivat ohjeita.

Ilmoitinkin jo, että sitten kun olen menestynyt ja arvostettu (Hesarin kulttuurisivuilla ehkä myös kiistelty) nykytaiteilija, naureskeluun osallistunut laumanjohtaja ei tasan varmasti saa kutsua ensimmäisen näyttelyni avajaisiin.

Toisaalta voi olla, että mikäli kaikki puuhailuilleni joskus naureskelleet läheiseni pitää jättää kutsuvieraslistalta pois, ei listalle jää kuin isäni. Mutta mikäs siinä sitten. Enemmän kuohuviiniä ja pieniä coctail-herkkuja meille! Tosin inhoamme kumpikin sekä kuohuviiniä että arveluttavia coctail-kikkareita. Kirjataan muistiin: ensimmäisen näyttelyn avajaisissa tarjottava eskimojäätelöitä ja mansikkamehua.

Koda on alkanut harrastamaan mietiskelyä. Se parkkeeraa itsensä parvekkeen oven eteen niin, että pehva litistyy viileää lasia vasten. Sitten se sulkee silmänsä ja sukeltaa ajatuksiinsa.

Yleensä Koda näyttää siltä, että sen korvien välissä on korkeintaan tuulen huminaa, mutta yllä kuvattuna hetkenä olisin halunnut sukeltaa sen mukana. (P.S. Pitäis vissiin silittää verhot...)

Tilannekatsaus

2011-08-05T12:46:00.003+03:00

Olen tehnyt alennusmyyntilöytöjä. Se on sikäli sekä yllättävää että luonnotonta, etten koskaan käy alennusmyynneissä (ja sitten kuitenkin kiukuttelen siitä, miksi kaikki muut tekevät alennusmyyntilöytöjä paitsi minä).

Löytö nro 1: kirjatuet.
Hinta: n. 20€/pari.

Olen lukenut ja keräillyt kirjoja melkein kaksikymmentä vuotta, enkä ole ennen omistanut kunnon kirjatukia. Kunnon kirjatuki on siis mielestäni sellainen, joka pitää kirjat pelkällä painollaan pystyssä. Ja näyttää kivalta. Eikä ole aiheeltaan mitään hassua. Koska lukeminen on vakava ja totinen asia.

Löytö: asia, johon voi laittaa asioita (kaksi eri kokoa).
Hinta: n. 2€/kpl.

Ostin kaksi sinkkipurkkia keittiöön yllättäen ilmestyneitä yrttiruukkuja varten. Kotona kuulin, että ne yrttiruukut olivatkin vain kertaluontoinen kokeilu. Aha. Otin purkeista sydänkoristeiset sangat pois ja täytin toisen tuteilla ja muilla kädenulottuville tarvittavilla viihdykkeillä. Purkit ovat (ehkä) Lyhtytalon, takana näkyvä mortteli on (varmasti) Kokkipuodin.

Muita uutisia:

Kun saapuu syys, on vaihdettava asianmukaiseen väritykseen. Huomasin taannoin lenkillä, että Koda on muuttanut häntänsä punaiseksi.

Pidän ratkaisua muuten mustavalkoisen linjan huomioiden erikoisena, mutta toisaalta häntä sopii hyvin yhteen vaaleanpunaisen nenän kanssa. Ja kyllä meillä saa pukeutua just niin kuin lystää. Paitsi että laumanjohtajan on pukeuduttava just niin kuin käsketään, muuten se kulkisi kaiken kansan katseltavana esimerkiksi pelkkiin boksereihin, urheilusukkiin ja sandaaleihin sonnustautuneena.

Lapsi on oppinut yhden tärkeän ja yhden epäolennaisen taidon. Se tärkeä on tarttuminen.

Mieluisimpia tarttumisenkohteita ovat: oma naama, omat kädet, äidin (pitkät ja takkuiset) hiukset ja isin (suuri) nenä. Tarttumistoiminnassa olennaista on, että käsi on ensin sotkettava tahmeaan kuolaan hyvän pidon takaamiseksi. Kuvaushetkellä ei houkutteluista huolimatta tehnyt mieli tarttua mihinkään, kun oli keskityttävä naaman edessä raksuttavaan objektiiviin.

Se epäolennainen taito on kurlaaminen. En tiedä, mihin pienhenkilö on suunnitellut taitoa käyttävänsä, mutta hän on itse osaamisestaan varsin innoissaan. Kurlaaminen kuulostaa flirttailevalta pululta ja sillä ilmaistaan ainakin ärtymystä, innostusta, kiinnostusta ja uneliaisuutta. Tätä kirjoittaessani kurlataan ihailevaan sävyyn kattolampulle.

Oman elämänsä rikollisnero

2011-07-25T20:10:00.001+03:00

Uskon, että on olemassa ihan oikeita rikollisneroja. Niitä, joista emme tiedä mitään, jotka eivät koskaan jää kiinni eivätkä herätä rivitalonaapureidensa epäilyksiä. Jotka elävät sujuvaa kaksoiselämää partoihinsa naureskellen, ovat päivisin tilintarkastajia ja öisin menestyksekkäitä timanttivarkaita.

Ja sitten on Nido.

Rikospaikkatutkintaa ei tarvittu, sillä tiesin jo askelluksen äänestä, mitä on tapahtunut. Kiireinen tassuttelu keittiön ohi - tap tap tap tap tap. Ehdin nähdä siitä vilauksen: korvat luimussa, pää alas painettuna, häntä puolikaarella ylöspäin. Vessapaperirullan hylsy suussa.

Nidon rikollisissa touhuissa on kolme ongelmaa:

1) Se syyllistyy aina tismalleen samaan rikokseen tismalleen samalla tavalla, joten heti rikoksen tapahduttua kaikki tietävät, kuka on syyllinen.

2) Sillä ei ole koskaan pitkäntähtäimen pakosuunnitelmaa. Ei ketään odottamassa pakoautossa nurkan takana, ei salaista tiliä Caymansaarilla, minkä turvin paeta Karibialle siemailemaan mojitoja.

3) Se luulee muuttuvansa näkymättömäksi silloin, kun on tehnyt jotain tuhmaa.

Joten siellä se nyt seistä jököttää ruokapöydän alla kallisarvoinen saalis suussaan. Se ei uskalla liikahtaa, ettei näkymättömyystaika katoa.

Mitä rikoksiin tulee, sillä olisi paljon opittavaa Kodalta. Jos Kodan ja vessapaperirullan tiet kohtaavat, Koda ei aikaile, vaan ryhtyy silppuamaan niiltä sijoiltaan. Se on yleensä jo valmis silloin, kun ensimmäiset epäilykset heräävät.

Turvassa

2011-07-24T23:45:00.001+03:00

Pelolle ei ole tilaa, jos on täynnä rakkautta.

...Jos valinnat on tehnyt itseä varten, ei muiden takia.

...Jos aika ei kulu tai odota oikeaa hetkeä, vaan kasvattaa elämästä suuremman.

Vaikka tuleva voi mustua hetkessä, ei kukaan voi viedä meiltä aikaa, jonka olemme jo eläneet. Se tekee meistä täyden, ja siellä menneet elävät ikuisesti. Turvassa.

...

En pidä kollektiivisen surun lietsomisesta ja siinä rypemisestä, enkä kepeän blogin linjasta poikkeamisesta, mutta tämän halusin sanoa. Koska tuntui, että jotain nyt kuitenkin on sanottava.

Olen odottanut sadetta viikon. Nyt se viimein koputtaa ikkunaan.

Tungosta matolle

2011-07-16T19:21:00.005+03:00

Pienhenkilö sai lahjaksi leikkimaton.

Koda luulee, että lahja on osoitettu sillekin, ja odottaa kuumeisesti omaa leikkivuoroaan. Minä hetkenä hyvänsä...

Ohivilahtavia koiria

2011-07-12T20:14:00.000+03:00

Joku ihmetteli joskus, että eivätkö meidän koirat pääse koskaan ulos, kun niistä ei ole ikinä ulkokuvia.

Kyllä ne pääsee. Mutta niistä ei vaan ikinä oteta ulkokuvia. En jaksa koskaan raahata suurempaa putkea mukana pihalla, ja pienemmillä kuvat ovat sitten sellaisia, että joku vilahtaa kaukaisuudessa ohi. Joten sitä tyytyy sitten kuvaamaan hitaammin liikkuvia kohteita, kuten 50-senttistä ylipäällikköä, tassunjälkiä ja omia varpaitaan.

Raahauduin ylipäällikön kanssa mukaan ulkoilemaan siksi, että lauman meteorologiasta jotain ymmärtävä taho johti meitä röyhkeästi harhaan lupaamalla, että nyt ois sit viikon verran niinku viileempää. Alkupäivä olikin lupaavan viileä ja sateinen, mutta kun päästiin puistoon, se-taivaankappale-jonka-nimeä-emme-mainitse luikerteli esiin porottamaan. Terv. nimim. Kesää Aina Vihannut.

Tyhjästä nyhjäten

2011-07-05T15:55:00.004+03:00

Pidän ihmisistä, jotka ovat hiljaa silloin, kun eivät keksi mitään sanottavaa.

En itse valitettavasti ole sellainen, joten istun nyt sitten kirjoittamassa tätäkin, vaikkei tässä ole niin sanotusti päätä eikä häntää. Ilmoitan vaan, että hyvissä voinneissa ollaan. Ja lojutaan. Vielä pari viikkoa sitten miesväki kävi joka aamu heti kukonlaulusta juoksulenkillä, mutta sellaiselle ei näillä säillä ole lähtemistä, mikäli haluaa säästyä lämpöhalvaukselta. Sellaiselta säästyminen on muutenkin vähän haastavaa, jos on kiinteät villahousut koko ajan jalassa (kuten siperialaisten lisäksi myös laumanjohtajalla on, sen karvaisuusaste on suunnilleen neanderthal).

Kodan omaan henkilökohtaiseen yksityisnurkkaan on ilmestynyt nelipyöräinen tunkeilija, koska emäntä ei ymmärrä käyttää lastenvaunuvarastoa. Kostoksi vaunut on muina koirina työnnettävä pois nurkasta niin, että kukaan ei pääse niiden ohi vessaan. Hähä!

Nidon omalle henkilökohtaiselle yksityissohvalle on puolestaan ilmestynyt (punatukkainen?!) puolimetrinen tyyppi, joka vie kerralla koko sohvan ja kykenee nukkumaan piiruakaan liikahtamatta niillä sijoillaan esimerkiksi kolme tuntia. Sietämätöntä.

Ja koska ensi kesänä olisi ihan oikeasti tarkoitus lomailla muuallakin kuin asvaltin keskellä, on asuntoon ilmestynyt myös asian kannalta välttämättömiä tarvikkeita. Hankinnat on tuttuun tapaan aloitettu olennaisimmasta päästä.

Eli kumisaappaista. Tosin nuo laumanjohtajan vihreät ilmestyivät tänään eteiseen siltä salaa. Se on sitä miestyyppiä, jonka mielestä kolmekymppinen perheenisä voi ihan hyvin vielä pitää kenkäkaupan teiniosastolta haalittuja skeittikenkiä. Ne sopivat erinomaisesti kaikkiin tilanteisiin kurakeleistä perhejuhliin ja umpihankeen, eikä kenkiä missään nimessä tarvita kuin yksi pari kerrallaan. Seitsemässä vuodessa olen saanut ujutettua sille jo yhdet uggit, yhdet pitkävartiset lenkkarit ja varvassandaalit. Ja nyt kumpparit. Jessss!

Mökkihöperöt

2011-06-25T14:15:00.001+03:00

Me vietetään taas vähän olosuhteiden pakosta kaupunkijuhannusta, eikä edes haittaa. Ollaan käytetty jo niin monta juhannusta keskikesänsiivoukseen ja parkkipaikan autokadon ihmettelemiseen, etten osaa edes erityisesti kaivata kuikan kiljuntaa ja ulkohuussia.

Mutta olis tässä ny tarkoitus joskus jotain kivempaakin juhannus- ja kesälomaperinnettä keksiä, ettei lapsi kasva kieroon ja ole päiväkodissa se kummallinen muksu (=minä pienenä), joka ei osaa uida, ei tunnista oravaa valokuvasta ja luulee, että mustikat kasvavat hillopurkeissa. Ja siperialaisetkin varmaan viettäisivät vuoden kuumimmat päivät mieluummin jossain, jossa pääsee kaupunkiolosuhteita helpommin uimaan, myyräjahtiin ja karkuteille.

En nyt keksinyt tähän mitään kivoja eläimiä, vauvoja tms. sisältäviä kuvia, mutta niitä odotellessa voidaan katsella vaikka vihdoin ja viimein lapsen huoneen kattoon kiinnitettyä mobilea.

Hellepäivän vaihtoehtoisia ajanvietteitä

2011-06-11T18:53:00.001+03:00

Olen aina vahingoniloisena vähän (no välillä aika paljon) naureskellut niille siitepölyallergikoille, joilla ei ole keväisin mitään asiaa ulos. Karman kosto on kamala, joten istun nyt sitten itse pahimmat hellepäivät sisätiloissa silmät punaisena siivoamassa.

Kokeellisessa Kodinhoidossani testataan tällä kertaa sitä, mitä mieltä pesukone on näistä:

Tungin koneeseen samalla myös koirien vetovaljaat, joita ei ole pesty koskaan. Niistä olisi saanut kerittyä pienen karitsan verran karvaa. Mut emmä ny jaksanu.

Nido suhtautuu varsin epäileväisesti siihen, että koirien tavaroita järjestellään. Odotan innolla valjaiden pesemisestä saatavaa palautetta - Nido vihaa kaikkea pestyä. Se lopetti sille ostetussa sängyssä nukkumisen siksi, että sänky törkeästi pestiin. Puhtaissa petivaatteissakin on pakko käydä aina pyörimässä, etteivät ne tuoksu ällöttävän puhtaalle.

Pesukoneesta kuuluu lievästi sanoen jännittävää kilinää, joten on varmaan riennettävä. Toivotan hyvät helleviikonloput siitepölyä sietäville lukijoille!

Insinööri ja arkajalka

2011-06-08T11:17:00.002+03:00

Olemme asuneet näillä sijoillamme kolmisen vuotta. Muuttaessamme välittäjä huomautti, että tohon viereen tulee sitten jossain vaiheessa se toinen talo. Vastasimme joojoo ja unohdimme koko jutun.

Arvaatte varmaan, että sen toisen talon rakentaminen aloitettiin sopivasti viikko sen jälkeen, kun pienhenkilö oli muuttanut laumaan. Työmaan aita on kurotuksen päässä makuuhuoneen ikkunasta ja ensimmäisenä työmaan työlistalla ovat luonnollisesti räjäytystyöt. Jee!

Kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti pienhenkilö viihtyykin mainiosti telaketjujen kirskunnassa ja poran jytinässä. Lattiaa tärisyttäviä räjähdyksiä on kuulunut tähän mennessä kymmenkunta, eikä ipana ole reagoinut niihin kertaakaan. Itse olen joka kerta yhtä varma, että katto sortuu niskaan. Penska ei edes räpäytä silmiään.

Tulevaisuuden rakennusinsinöörilupaus viettää siis mielellään aikaansa avonaisesta ikkunasta rakennustyömaan ääniä kuunnellen. Kun työmiehet suuntaavat tauolle ja äänet hiljenevät, alkaa kitinä. Ipanassa on siis luontaista taipumusta työnjohtajuuteen.

Kaikki laumanjäsenet eivät kuitenkaan tilanteesta pidä - Koda seuraa uudenvuodenöisiä ilotulituksia mielellään parvekkeella tököttäen, mutta nämä lattiaa vavahduttelevat jysäykset ovat sillekin liikaa. Räjäytyksestä varoittavan äänimerkin kuuluessa se hipsii muina miehinä turvallisimpaan tietämäänsä paikkaan.

Eli lauteiden alle.

Toki voi olla, että se haluaa vain pitää vauvan kylpyammeelle seuraa.

Tai piilotella Nidolta.

Tai peilailla itseään.

Täytteitä

2011-06-02T18:38:00.007+03:00

Kun kertoo jollekin omistavansa siperianhuskyja, on kuuntelijan ensireaktio yleensä:

"Oho! Eiks niistä lähde aika paljon karvaa?"

(Joskus tosin myös: "Oho! Eiks ne tarvii aika paljon liikuntaa?". Mutta toi "Oho!" tulee kyllä aina.)

Joo, kyllä niistä lähtee. Erityisesti näin kevätkesällä, kun niille tulee äkillisten helteiden yllättäessä kiire hankkiutua muhkeista villahousuistaan eroon. Joka kevätkesä se irtoavan villan määrä pääsee kuitenkin yllättämään.

Taltioin seuraavan näkymän minuutti sitten kylpyhuoneemme ovelta. Tosin olohuone, jossa ei ole edes harjattu ketään ja joka on imuroitu eilen, olisi näyttänyt suunnilleen samalta.

Seuraa kuvaan liittyvä visailukysymys:

Milloin arvelette minun harjanneen koirat viimeksi siten, että puuha kesti vajaan tunnin ja tuloksena oli suunnilleen 1,5 samojedin kokoinen irtokarvavuori?

Vaihtoehdot:

a) v. 2009
b) emmämuista
c) toissapäivänä

Molemmat koiramme painavat alle 25 kiloa ja olen aina miettinyt, miten se voi olla mahdollista. Uusin (siis n. 10 sekuntia sitten muodostunut) teoriani on, että tyypit sisältävät pelkkää karvaa vähän niin kuin pehmoeläimet, ja antavat täytteen sitten aika ajoin vuotaa pihalle.

P.S.
Mikäli joku haluaa lukea lisää avautumista samasta aiheesta (en kyllä ymmärrä miksi kukaan haluaisi, mutta meitähän on moneen junaan), voi sivun oikeasta laidasta klikata kohtaa "kauneudenhoito".

P.P.S.
Kielitoimiston agenteille tiedoksi, että aion kirjoittaa "toissapäivänä" yhteen niin kauan, kunnes ymmärrätte olevanne termin kirjoitusasun kanssa väärässä. Ja kun nyt keskusteluyhteys kerta avattiin, toivoisin samalla myös yksityiskohtaista selvitystä siitä, miksi "ruoka" taipuu nykyään "ruuan". Kiitos.

Tarkkailija

2011-05-28T12:29:00.000+03:00

Laumanjohtajan puhelimesta löytyi kuvamateriaalia siitä, miltä meidän päivät nykyään näyttävät.

Kuljen ympäriinsä pieni ihminen jollain tavalla kiinnitettynä kehooni ja Nido pysyttelee mahdollisimman lähellä. Vaikka ympärillä olisi miten paljon koirapuistoa/metsää/lenkkipolkua/pupuja/leluja (Nido siis ei ole kuvassa remmissä), sen on vain pakko päivystää vierelläni. Mahdollisimman lähellä. Mieluiten ihan kosketusetäisyydellä.

"Ettei se nyt vaan tipahda... / Katotko sä yhtään, mihin sä niitä vaunuja työnnät? / Koska sä olet vaihtanut vaipan viimeksi? / VARO TUOLTA TULEE VASTAANTULIJOITA! / Ja missä sen villasukat on?"

Siperianhusky soveltaa

2011-05-24T10:59:00.001+03:00

On ilmennyt, että jälkikasvulla on äitinsä vaatimustaso ja isänsä mieltymykset. Hän pitää (syömisen lisäksi) G-voimista, etenkin negatiivisista. Siispä - kuten etukäteen arvelinkin - tajuttoman monta miestyötuntia syönyt, vain verkkaisesti sivusuunnassa keikkuva kehto on ainakin toistaiseksi nököttänyt nurkassaan lähes käyttämättömänä.

Mutta ainakaan sen ei ole tarvinnut nököttää siellä yksin.

Toivottavasti laumanjohtajan sydäntä lämmittää tieto siitä, että viikon työn vienyt, lapselta toiselle kestäväksi tarkoitettu kehto kelpaa sentään siperianhuskyn katokseksi.

Karvojen kauhu

2011-05-21T10:26:00.001+03:00

Ai mitäkö ei kannata hankkia, jos perheessä on siperialaisjäseniä?

No ei ainakaan villaista, pitkänukkaista ryijymattoa.

Mutta mikäli se ryijymatto nyt kuitenkin ostoskärryihin lipsahtaa, ei ainakaan missään nimessä kannata sen lisäksi hankkia mustaa villamattoa.

Ja jos on kuitenkin päässyt käymään niin, että lauman näemmä täysin irrationaalisesti toimiva emäntä on haalinut talouteen molemmat, kannattaa varmaan panostaa imuriin. Eikä esimerkiksi menettää vuodesta toiseen hermojaan perheenjäseneltä perityn, jossakin Berliinin muurin huonommalla puolella kasatun rakkineen kanssa.

Tämä asia tietysti kirkastui laumanjohtajalle vasta, kun hän joutui ihmismuumiutumiseni takia vastaamaan imuroinnista yhdeksän kuukauden ajan. Tarpeekseen hän sai jostain syystä vasta eilen, ja marssi niiltä sijoiltaan Stockmannille.

Kun myyjälle oli kerrottu tarkka analyysi tilanteestamme ("Meillä on kaksi siperianhuskya"), oli hän ilmoittanut, että olemme "erityistapaus". Olin sillä välin itse autuaan tietämättömänä shoppailemassa pupuhattuja (älkää kysykö...) pienhenkilölle, ja kun pääsin kotiin, odotti siellä tällainen hirviö.

Vehjettä (Dyson DC22 Animal Pro) on testattu tänään. Laumanjohtaja hihittelee ja toistelee, että tuntuu vähän niinkun Ghostbustersilta.

Päädyimme Dysoniin siksi, että ostimme muutama vuosi sitten Dysonin käsi-imurin, johon olemme olleet tavattoman tyytyväisiä. Mikäli joku ei ole laitteista koskaan kuullutkaan, tiivistettäköön, että Dysoneissa ei ole lainkaan imuripusseja (ikinä en ole imuripussia vaihtanut, enkä vaihda), vaan ne imevät imuroidun moskan säiliöönsä keskipakoisvoimaa hyödyntäen. Tuloksena on siis tiivis kokkare kaikkea sitä, minkä siperialaiset ovat ryijy- ja villamattoihin varistelleet. Kokkare tyhjennetään sellaisenaan roskikseen.

En kyllä aio tehdä sitäkään ikinä.

Toistaiseksi testitulokset osoittavat, että siperianhuskynkarvoista joka iikka joutuu nöyrtymään imutehon ja pyörivien harjasten edessä. Tämä nimenomainen Dyson on tehokkuutensa lisäksi myös melko pieni ja kevyt, mitä arvostan itse etenkin nyt, kun olen vielä nostelukiellossa.

Herkkäkorvainen saattaisi lukea huonoksi puoleksi sen, että imurista kuuluu aika kova meteli.

Meillä meteli ei tosin ketään kiinnosta.

(Tämän kuvan tarkoitus on havainnollistaa jotenkin sitä, että pikkutyyppiäkään ei kiinnosta.)

(Ja tää nyt vaan oli söpö.)

Vuoden paras päivä

2011-05-09T19:24:00.001+03:00

Aloitin pari viikkoa sitten yhden naisen luomumeijeritoiminnan. Yritykseni liikeideaan kuuluu ympärivuorokautisen palveluajan lisäksi ainoan asiakkaan viihdyttäminen myös asiointikertojen ulkopuolella. Näistä ajankäytöllisistä syistä blogipostaukset saattavat olla lähiaikoina hieman totuttua lyhyempiä ja sisällöltään... heiveröisempiä.

Mutta tässä nyt joka tapauksessa kuva-aineistoa ensimmäisestä laumassa vietetystä äitienpäivästä.

(Lupaan, että kaikissa tulevissa postauksissa ei ole jotain epämääräisiä kasvikuvia.)

Sänkyyn tarjoiltu aamiainen sisältää meidän tapauksessamme myös takuuvarmaa aamiaisseuraa.

"Sano vaan heti, jos et jaksa kaikkee ite."

Vappupäivän osallistumisia

2011-05-01T11:58:00.005+03:00

Täällä on tänään taas osallistuttu.

Nido on osallistunut lapsen valvontaan.

...Joka nähtävästi vaatii äärimmäistä valppautta ja keskittymistä.

Koda sen sijaan on osallistunut siivoamiseen.

Lähinnä osoittamalla, että lattioiden moppaamisen aiheuttamat väliaikaisjärjestelyt eivät varsinaisesti vaikuta sen keskipäivärutiineihin.

Taivaanpalanen

2011-04-26T13:55:00.000+03:00

Pääsiäisaikaan liittyy kuulemma joku toinenkin messiaaninen tarina, mutta me muistelemme kaikkina elämämme tulevina pääsiäisinä oman pienen valonkantajamme saapumista.

Oma sängystäylösnousemukseni tapahtui kolmantena päivänä ja kotiin tultiin eilen. Nyt meillä ihmetellään sitä, kuinka kahdeksan tassua ja pienihmisen kuljetusvälineen neljä pyörää yhdistetään lenkeillä sujuvasti eteneväksi karavaaniksi.

Koda on kiinnostunut henkilöstä lähinnä silloin, kun tilanteeseen liittyy joko tuoretta tai vaippoihin prosessoitua maitoa. Nidon kanssa puolestaan keskustellaan siitä, onko epäreilua vaatia, että siperianhusky ei osallistuisi ihan lähietäisyydeltä kaikkiin mahdollisiin pienhenkilönhoidollisiin tilanteisiin.

Lapsi toi ilmeisesti kesänkin tullessaan ja kun lämpömittari näyttää turvallisesti yli kahtakymppiä, tarkenee pienen ihmisen tuijottamiseen väsähtäneen siperianhuskynkin jo rentoutua parvekkeella.

Apu ei taaskaan kelpaa

2011-04-11T18:02:00.000+03:00

Parvekelaseja pestään ja kaikki haluavat osallistua - tunkemalla pesijän ja lasien väliin, ramppaamalla sisään ja ulos ovesta, intoutumalla painimaan vesiämpärin vieressä, hyppimällä parvekekalusteiden päällä... Pesijän työrauhan takaamiseksi innokkaat osallistujat on siis suljettava oven taakse, josta voi sitten dramaattisesti vikistä surkeaa kohtaloaan.

Koska siis, onhan tämä nyt aivan sietämättömän epäreilua.

Sorsan turmio

2011-04-09T11:33:00.004+03:00

Tästä on ollut puhetta aiemminkin, mutta Kodahan pitää vain kahdenlaisista leikeistä:
1) sellaisista, joissa juostaan päättömästi
2) sellaisista, joissa tuhotaan jotain (ja mahdollisuuksien mukaan juostaan samalla päättömästi).

Ensimmäisen harrastamista on ilmeisistä syistä jouduttu rajoittamaan näin sisätiloissa, mutta ulkona toki pääsee olemaan päätön.

Sisätiloissa Kodan viihdyttäminen on sen sijaan todella haastavaa. Koda on valtavan kiinnostunut kaikesta, mitä ihmiset tekevät itsekseen ja keskenään, joten se ei tylsisty helposti. Mutta se ei pidä siitä, että ihmiset osallistuvat sen leikkeihin. Leluilla se taas ei osaa leikkiä mitään muuta kuin tuhoamista, joten mikäli typerät ihmiset ovat ostaneet pelkästään typeriä täyskumisia leluja, se ei keksi niille mitään käyttöä, eikä siten leikikään mitään.

Vaikka Koda ei havaintojemme mukaan lelujen palasia nielekään, emme varmuuden vuoksi kuitenkaan pidä kotona leluja, joita se voisi meidän poissaollessamme tuhota. Olemme ratkaisseet pulmallisen leluttomuustilanteen niin, että ostamme sille aina välillä leluja, jotka se saa sitten kahden ihmisen valvonnassa tuhota rauhassa.

Tänään Hulluilta Päiviltä tarttui mukaan jotain, jonka pakkauksessa luki "...designed to give you hours of fun with your pet." Mahtavaa, äkkiä kassan kautta kotiin.

Kyseessä oli siis vesileikkeihin tarkoitettu sorsa. Vaatimuksena kaikille Kodalle tuhottavaksi annettaville leluille on, että niiden pinnalla ei saa olla mitään nanosekunnissa irtoavaa kuten karvaa tai muovisilmiä, eivätkä ne saa sisältää pumpulia (ei muuten, mutta se siivoaminen...). Sen takia päädymme usein vesileluihin.

Otin aikaa. Kodalta kesti viitisen minuuttia päästä käsiksi lelun sisälle piilotettuun tennispalloon.

Pallosta käytiin lyhyt debatti, joka sisälsi paljon päätöntä juoksemista ja tuoleihin ja maalaustelineeseen (jolla oli tietysti maalaus kuivumassa) törmäilyä. Samalla tuli kerrattua sekin, miksi meillä ei todellakaan ole tennispalloja.

Kun palloilu törkeästi kiellettiin ja sorsakin oli jo reikäinen, loppui kiinnostuskin. Pitänee siis myöhemmin käydä harrastamassa sitä päätöntä juoksentelua jossain tuolien ja telineiden ulottumattomissa.

P.S.
Hyvät uutiset: muistettiin kerrankin madottaa koirat järkevään aikaan, eli lumien alettua sulaa.
Huonot uutiset: ei muistettu, että matolääkkeiden huolimaton jakaminen voi aiheuttaa saajissaan pahoinvointia. Vähällä selvittiin, mutta seuraavalla kerralla luetaan kyllä tarkemmin se lääkepurkin kylkiteksti.

P.P.S.
Joo, laumassa on edelleen vain neljä jäsentä, joista yksi muita merkittävästi pulleampi, turhautuneempi ja vaappuvaisempi. En ehkä itsekään haluaisi poistua paikasta, jossa safka tarjoillaan suoraan mahaan ja päivät pitkät saa kellua lämpimässä vedessä, mutta silti.

Yöeläin

2011-03-29T13:14:00.001+03:00

Kodalla on toisinaan tapana vaellella öisin päämäärättömästi, puuhailla itsekseen. Herään silloin kynsien laahustavaan rapinaan parketilla ja yritän kuunnella, mitä se tekee. Ei ole koskaan selvinnyt. Mutta epäilyksiä kyllä on.

Tässä se tietysti näyttää täysin harmittomalta. Totuus selviää vasta, kun tarkastellaan hieman lähempää.

Jep, vampyyri.

Verenhimosta ei olla vielä saatu varsinaista näyttöä, mutta olen kyllä muutamia kertoja herännyt siihen, että Koda tuijottaa pimeydestä. Epäilemättä sopivaa hyökkäysajankohtaa suunnitellen. Meille minä hetkenä hyvänsä muuttavan pienhenkilön turvallisuus on tietysti taattava varmuuden vuoksi, joten pinnasänky on mahdollisesti vuorattava valkosipulilla.

Mistä tulikin mieleen - kehto saatiin eilen paikoilleen.

Kunnostamiseen tarvittiin vain n. 100€, kolme käyntiä K-Raudassa sekä orjatyöläinen, joka oli valmis nyhertämään kehdon kanssa 3-4 tuntia viitenä arkipäivänä töiden jälkeen, ja vielä muutaman tunnin viikonloppuna kylpyhuoneen pienremontin lomassa.

Koska kehtoon käytettiin näinkin älyttömästi aikaa ja vaivaa, ei se enteile mitään muuta kuin sitä, ettei mukula taatusti tykkää edes nukkua siinä.

Onks sun pakko mennä?

2011-03-27T13:45:00.000+03:00

Emäntä on lähdössä kampaajaystävälleen ennenkuulumattomasti sunnuntaina ja yrittää epätoivoisesti löytää vaatekaapista jotain, joka sekä mahtuisi päälle että soveltuisi kolmen tunnin istumiseen.

Siinä sivussa emännän lähtemistä protestoidaan äänettömästi, mutta sitäkin dramaattisemmin.

Keittiö 2.0 ja muita projekteja

2011-03-22T12:31:00.008+02:00

Jo ensimmäisessä asuntonäytössä harmittelimme pimeää keittiötä. Välittäjä huomautti, että keittiön ja olohuoneen välistä seinää voisi toki halutessaan lyhentää, jos keittiön pimeys alkaa ihan tosissaan ärsyttämään. Nyökyttelimme innokkaina, juu, sitten joskus!

Hermoni kiristyi vähitellen, mutta kamelin selkä katkesi vasta tänä talvena - ehkä siksi, että palloutuneena kotona tassutellessa on ollut aikaa katsoa ympärilleen. Kun purkutuomio lyötiin lukkoon, keittiö näytti tältä:

Syyt:
- laumanjohtaja on kiinnostunut ensisijaisesti syömisestä, mutta myös muista ruoanlaittoon liittyvistä asioista, bravuureinaan aikaavievät jutut kuten sushi, sekä erikoiskahvien tehtaileminen vieraille. Vaikka keittiö olikin alkuperäisessä asussaan periaatteessa avoin, sulki se ruoanlaittopisteen kuitenkin omaksi karsinakseen, eivätkä vieraat voineet seurata ruoanlaittoa vierestä (=viihdyttää kokkia) kovinkaan luontevasti.
- itseäni ärsytti, että keittiöön ei tullut yläkaappeja lukuunottamatta luonnonvaloa mistään, mikä sai sen vaikuttamaan sotkuiselta ja ahtaalta. Keittiö on myös pienehkö ja suhteessa muihin huoneisiin ikään kuin ohikulkumatkalla. Toivomuksena oli, että keittiö saataisiin avarammaksi sekä osaksi sitä ympäröiviä tiloja.

Seuraukset:
- seinä lyhennettiin keittiötason korkuiseksi ja seinän paikalle tilattiin vanhaa leveämpi, aamiaispöydäksi ajateltu taso. Koska kaikki tasot oli siksi vaihdettava, päätimme myös vaihtaa materiaalia laminaatista massiivipuuhun. Puuhun siksi, etten ole koskaan elänyt puutason kanssa, joten halusin kokeilla, miten yhteiselo sujuu.
- sain loistavan tekosyyn ostaa itselleni syntymäpäivälahjaksi Aarnion Rocketit!

Samalla löytyi paikka Pineapplesta pari vuotta sitten kotiin kärrätylle (ehehe hehe) kärrynpyörälle. Koska asuntoon muuttaa piakkoin pienihminen - joka käsittääkseni mobilisoituu seuraavan vuoden sisällä - päätettiin kymmenien kilojen painoinen pyörä kiinnittää tiukasti kattoon pienhenkilön ulottumattomiin.

Köydet ovat sisältä nailonvahvisteisia ja kestävät rautakaupan sedän mukaan satoja kiloja. Kattoon upotetut koukut puolestaan on tarkoitettu rakennustelineiden kiinnittämiseen. Joten oletamme pyörän siis myös pysyvän katossa.

Muita uutisia: Ostettiin jossain mielenhäiriössä edellämainitulle pienhenkilölle toinenkin sänky, sellaista kiikuteltavaa mallia. Sänky on tarpeisiimme liian iso ja väriltään kalmankeltainen, joten se joutuu ennen käyttöönottoa lauman tee-se-itse-henkilön käsittelyyn.

Käsitteleminen hoidetaan Hänen Taivaallisen Keisarillisuutensa tiluksilla sijaitsevassa autotallissa. Yritin ottaa sängystä ennen-kuvia, mutta niissä melkein kaikissa on jotain ylimääräistä...

"Mitä sä teet? Mitä sä teet? Mitä sä teet?

Oonko muuten koskaan sanonut että tuoksut tosi jännälle?

Isi? Isi? Isi? En kai mä häiritse?"

Apua!

2011-03-14T16:40:00.002+02:00

Elinolosuhteemme ovat muuttuneet sietämättömiksi.

Ensin ihmiset sairastuivat. Yskimistä ja ravaamista keskellä yötä. Molemmat koko ajan kotona ja vaakatasossa. Hermo kaikilla kireänä. Emäntä edelleen pallonmuotoinen.

Sitten ne alkoivat tehdä reikiä seiniin, sinne tänne, pallonmuotoinen emäntä käskytti ja se karvaisempi porasi. Ja nyt se on katkaissut yhden seinän puoliksi! Eikä varmana osaa korjata!

(Ja miksei sillä ole koskaan housuja jalassa?)

Hyvä, että vesikuppiakaan löytää kaiken rojun keskeltä, mutta entä jos ruoanjakeluun alkaa tulla katkoksia?!

Onko jollain Siperialaisten Suojeluyhdistyksen yhteystietoja? Me halutaan tehdä kantelu!

Olohuoneen aito Veeärrä

2011-02-28T15:52:00.002+02:00

On pitänyt esitellä talven paras ja edullisin sisustushankinta jo pitkään, mutta nyt vasta muistin. Se on oletettavasti myös ainoa esimerkki siitä, kuinka Valtion rautateiden välinpitämätön suhtautuminen kalustoonsa voi olla joskus hyväkin juttu.

Kuvauspaikalta tavattiin jonkinasteisia häiriötekijöitä, joten kuvat tyydyttiin vain ottamaan niistä kulmista, joista kuviin tuli mahdollisimman vähän karvaisia ahtereita

Mutta tässä se nyt sitten on!

Kerrankin kävi niin kuin sisustuslehdissä! Vanha VR:n varustelaatikko löytyi naapurin romukasasta (tunnisti romukasaksi "Rojua"-kyltistä), jonka laumanjohtaja bongasi kellarivaraston käytävältä. Naapuri oli hamstrannut laatikoita kaksin kappalein remonttikohteesta, johon oli työssään törmännyt. Meille liikeni laatikoista toinen.

Ensiapukäytössä toimineen laatikkovanhuksen perusteelliseen puhdistamiseen kului vettä, käsipyyhkeitä ja pari tuntia. Loota lojui pari kuukautta toimettomana ruokahuoneen nurkassa, mutta sai nyt viimein pestin TV-tasona ja sisustuslehtisäiliönä. Eiksoo hiano!

Perjantainokka

2011-02-25T16:06:00.002+02:00

Silläkin uhalla, että joku hermostuu blogissa jatkuvasti esiintyvistä nenistä, tarjoilen teille perjantainenän. Sellaisen, jolla selvästikin yritetään viestiä, että mä en edes halua haistaa sua just nyt.

Mielestäni maailmassa ei ole koskaan tarpeeksi neniä, tassuja ja pieniä varpaita (viimeksi mainittuja tungetaan juuri kylkiluideni alle).

Muistot kansiin

2011-02-24T13:40:00.001+02:00

Siltä varalta, että joku muukin kärsii etenevän kevään aiheuttamasta kroonisesta puuhailuvimmasta ja kaikki kaapit on jo siivottu, olisi jaossa askarteluidea, joka oikeastaan on tämän bloginkin taustalla.

Olen aina pitänyt eläimistä ja selaillut innostuneena menneiden vuosikymmenten kuvia, joissa näkyy vanhempieni ja isovanhempieni elämissä vaikuttaneita eläimiä. Olen halunnut tietää niistä hirveästi - nimien lisäksi sen, minkälaisia ne olivat, minkälaista niiden kanssa oli olla, mistä ne pitivät...

Mutta kun noiden kauas menneisyyteen jääneiden ystävien kanssa vietetyistä viimeisistä hetkistä on jo aikaa useampia kymmeniä vuosia, eivät nimetkään välttämättä muistu enää mieleen. Pian sen jälkeen kun Ronja oli tullut meille, päätin, etten aio jättää elämäni eläinten muistoa oman, dementiaan ilmeisen taipuvaisen muistini varaan. Halusin, että omat lapseni voisivat halutessaan tutustua niihin valloittaviin persooniin, joiden kanssa olen parhaat vuoteni viettänyt.

Ratkaisu ongelmaan on nykyään arkistoituna kirjahyllyyn, Mozartin ja Jane Austenin arvokkaaseen seuraan.

Kotikutoisen valokuvakirjan idea on lyhyesti se, että valitsen siihen hassuja tai herkkiä valokuvia, jotka mielestäni parhaiten kuvastavat kunkin koiran suurta persoonaa, kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kirja etenee kronologisesti ja jokaisesta koirasta on esittelysivu, jossa on ensimmäisten pentukuvien lisäksi koiran kennelnimi, kutsumanimi, syntymäaika sekä lyhyt kuvaus siitä, miten otus on meille päätynyt. Kuvassa yllä teini-ikäiset koipeni ja parin kuukauden ikäinen Nido.

Pahoittelen salaperäisiä kuvakulmia ja leikkauksia. Olen liittänyt useimpiin kuviin kuvatekstin, joita en mustasukkaisuuksissani halua jakaa kaiken kansan kanssa.

Pyrin päivittämään kirjaa mahdollisimman usein. Olen onnistunut siinä niinkin hyvin, että pari viikonloppua sitten kaksi vuotta täyttänyt Koda pääsi kirjan sivuille vasta vuodenvaihteessa. Mutta kyllä tämän valokuvakirjan ylläpitäminen on ainakin tsiljoona kertaa mieluisampaa puuhaa kuin joidenkin lanzarotekuvien tunkeminen albumeihin.

Mikäli joku inspiroitui, samoja kirjoja myy ainakin Stockmann, myös valkoisena ja suojasivuisena versiona. Noita muka-näppäriä kulmateippejä on metsästetty Tiimarista.

Kirjan ensimmäiselle sivulle valitsemani sitaatti on puolestaan ranskalaisen vallankumousvaikuttajan (jonka nimi taisikin muuten olla Marie-Jeanne, mutta mitäs pienistä...) suusta.

Väinö ja Otto

2011-02-12T14:10:00.002+02:00

Blogia lukiessa ei ole voinut välttyä Väinöltä.

Väinö on väliaikaissijoituksessa makuuhuoneen seinällä. Se odottaa siinä kärsivällisesti pääsyä arvolleen paremmin sopivalle (ei-punaiselle) seinälle, jollaista ei nykyisestä asunnosta löydy. Olen luvannut sille, että joskus se saa huikean huonekorkeuden ja kohdevalaisimia.

Pohjois-Esplanadin ruuhkissa istuessani olen jo vuosia ihastellut pienen leluliikkeen ikkunassa jotakin, jonka olen päättänyt sitten joskus hankkia lapseni huoneen seinälle. Idea on tuntunut erityisen kivalta nyt, kun meidänkin makuuhuoneessa roikkuu Väinö. Viime kuukausina on kuitenkin ollut niin paljon muutakin mietittävää, että ydinkeskustassa liikkuessa asia on unohtunut kerta toisensa jälkeen kokonaan.

Mutta eilen kunnostauduttiin. On ilo ja kunnia esitellä teille Otto.

Nidon aamu

2011-02-08T14:32:00.002+02:00

Koirien arkipäivät kulkevat siten, että aamuviiden jälkeen käydään aamulenkillä, minkä jälkeen saa nukkua niin pitkälle kuin unta riittää.

Nidolla sitä riittää yleensä aika pitkälle.

P.S.
Ostettiin ipanan huoneen kattoon hieno kuumailmapallo-mobile, jonka todellinen mahtavuus selvisi vasta pakettia avatessa - pakkauksessa oli mukana piirros entisaikojen kuumailmapallomalleista! Se pääsi heti magneettitaulun vaihtuvaan taidenäyttelyyn. Miksei kaikkien lelujen mukana tule piirustuksia?

Hajanaisia havaintoja lähihetkiltä

2011-02-06T14:10:00.002+02:00

- Suuren mahan kanssa vaappuminen on syystä tai toisesta helpompaa kuin hieman pienemmän mahan kanssa vaappuminen. Paitsi liukkaalla parkkipaikalla, jolla suositellaan käytettäväksi vaappumistukea (henkilö- ja pienhenkilövahingoilta vältytty, elkää nyt säikähtäkö siellä).

- Jos talouden kummallakin suurehkolla koiralla on vatsatauti, kannattaa kääriä matot. Ja jos haluaa olla oikein erityisen fiksu, kannattaa pitää niitä visusti käärittyinä siihen saakka, kunnes saadaan varmaa tietoa (=pökäle) vatsataudin parantumisesta. Muistetaan tämä ensi kerralla.

- Vauvantarvikeliikkeissä myydään jostain syystä myös ihan selvästi aikuisille suunnattuja leluja.

Tälle ei Xbox pärjää. Eikä ehkä mikään maailmassa koskaan valmistetuista koiranleluistakaan.

Miksen muka saa?

Eilisen erinäisissä tarvikeliikkeissä käytetyn ostospäivän jälkeen oli tänään oivallinen aika koko lauman siistimiselle, jota meillä tuttavallisesti eläinrääkkäykseksikin kutsutaan. Ajatukseen suhtauduttiin lauman miesväen keskuudessa jälleen kerran tyypillisen vastaanottavaisesti ja positiivisesti. En ymmärrä. Itse ottaisin manikyyrin, pedikyyrin, kampaajan ja kylvyn yhdistävän kokovartalohuollon suurella riemulla vastaan vaikka joka sunnuntai.

Ja tasan varmasti en niinku enää ikinä erehdy kylppäriin päinkään...

Eiliseltä reissulta tarttui mukaan myös jotakin valkoista ja raketinmuotoista, jolle toivottavasti saa piakkoin asettaa ahterinsa aamuista lehdenlukutuokiota varten. Ensin pitäisi vain ihan pikkiriikkisen lyhentää yhtä pikkiriikkistä seinää...

Assistentti

2011-01-24T12:54:00.001+02:00

Koda ei ole omasta mielestään koskaan tiellä. Työpuhelut sujuvat erinomaisesti siperianhuskyn kokoinen pikkukoira sylissä.

Helyriiputin

2011-01-19T20:12:00.000+02:00

Pallurat Muuton Dots -naulakosta.

Sarvi rovaniemeläisporosta. Rovaniemeläistyneen oululaisystävän tuliaisia.

Laumanjohtaja ei ihan hyppinyt riemusta kuullessaan pääsevänsä paklaus-, hionta-, uudelleenpaklaus- ja paikkamaalaushommiin, mutta lopputulos miellyttää onneksi kummankin silmää entistä ratkaisua enemmän. Ja Koda nuoleskelee luupölyä onnellisena eteisen laatoilta varmaan vielä huomennakin.

Securitas Siberia

2011-01-18T21:13:00.001+02:00

Yleensä Nido on tyytyväinen, kun elintilaa vieviä ihmisiä on vähemmän ja ilmapiiri rauhallisempi, mutta siitä se ei pidä, että isäntä on iltaisin poissa. Silloin on oltava alituisessa valppaudessa ja asetuttava parhaalle vahtipaikalle.

Eli tukkeeksi etuoven eteen. Siltä varalta, jos kuitenkin vähän torkahtaa siitä alituisesta valppaudestaan. Ettei kukaan pääse huomaamatta tiluksille.

Niin että kaupustelijoille ja muille hiippareille tiedoksi - täällä on verenhimoinen citysusi valmiina raatelemaan jokaisen ovenkolkuttelijan!

(Huom. kuvausassistentin höröttimet peilissä. Maalipurkkien sisällöllä puolestaan sudittiin vähän seinää. Juu, taas, aiheesta lisää piakkoin.)

Sohvia kaikille

2011-01-17T00:05:00.002+02:00

Käytiin kärventymässä maanpäällisessä kiirastulessa, joka joissain piireissä kauppakeskuksenakin tunnetaan. Piti saada yhtä sun toista (kuten ruokaa), mutta jostain syystä ostoskasseista kuoriutui kotona vain pikkutyypin tavaroita. Tuiki tarpeellisia ja välttämättömiä kaikki, kuten arvata saattaa.

Huomaan ostavani ipanalle asioita "Tässä mäkin haluaisin nukkua!" -logiikalla. Samaa järkeilyä on jo sovellettu ainakin vaunuihin, yhteen yöpukuun ja tähän pieneen torkkupeittoon, jonka neliöhinta hipoi pilviä ja jonka eksakti käyttötarkoitus toivottavasti selviää tuonnempana.

Laumanjohtaja puolestaan soveltaa valintoihinsa "Tän mä oon nähnyt telkkarissa!" -mentaliteettiä. Olen itse sitä mieltä, ettei uunituore ihminen pahemmin leluja tarvitse. Laumanjohtaja oli puolestaan vahvasti sillä kannalla, että tasapainoiseksi aikuiseksi ei voi kasvaa ilman Sophie The Giraffea. Jolla näköjään on typerän nimen lisäksi myös omat suomenkieliset kotisivut.

Kotona kaikkia aisteja stimuloiva vinkulelu otettiin riemulla vastaan.

Jes! Mä syön sen heti kun noi lakkaa kyttäämästä!

Miten niin "ei saa ottaa"?

Ajateltiin, että annetaan tyyppien vähän tutkia lelua, ja sitten tehdään selväksi, että lelu ei ole niiden. Ei mennyt kummallekaan jakeluun, joten Sohvi evakuoitiin kaappiin.

...Täällä jossain se tuoksuu...

BINGO!

Aluksi Koda jäi odottamaan kaapin aukeamista tuijottamalla kahvaa. Se tietää, että kahvoilla on jotain olennaista tekemistä ovien aukeamisen kanssa. Nyt se käy aina välillä kurkkaamassa, ettei kaappi vain sattumalta olisi itsekseen auennut.

Samalla nimittäin pääsisi maistamaan yhtä evakuoitua pupua. Ja niitä suupalankokoisia villasukkia.

Päivänaloitus

2011-01-15T15:17:00.004+02:00

Ne päivät, joina kenenkään ei tarvitse olla epäinhimilliseen aikaan yhtään missään, alkavat meillä aina samoin.

Kukonlaulun aikaan kuulen unen läpi, kuinka Koda käy tarkistamassa, ollaanko sängyssä herätty. Ellei olla, se menee jatkamaan uniaan, ja tulee takaisin vasta sitten kun sängystä kuuluu puhetta.

Kun puhetta (myös kuiskailu, mumina ja yskiminen lasketaan) kuuluu, se hyppää sänkyyn heiluttelemaan häntäänsä, tallomaan itse kunkin päälle ja valtaamaan peitot itselleen. Sitten köllitään.

Aamuköllimiseen kuuluu aina olennaisena osana laumanjohtajan kasvojen peseminen (kriittisimpinä osina korvat ja otsa). En tiedä, miksei Koda näe omien kasvojeni pesemistä koskaan tarpeellisena, mutta olen siitä hyvin kiitollinen.

Nido on ollut pennusta saakka hirveän aamuäreä, joten se heräilee yksin.

Seuraavaksi aamiaiselle. Olen itse kulinaarisesti vahvasti rajoittunut, mutta onneksi joku sentään syö meillä kaunistakin ruokaa.

Omissa aamutoimissani olennaisinta osaa näyttelee aamiaisen sijaan kaikkien mahdollisten saatavilla olevien uutisten haaliminen. Yleensä luen olennaisimmat puhelimesta jo ennen kuin nousen sängystä.

Olen mahdollisesti talouden ainoa uutishamsteri siksi, että noudatan sanomalehden lukemisessa boheemia "mä vähän taittelen tätä tästä, että on helpompi lukea" -lukutekniikkaa, jonka jäljiltä lehti on valmis paperinkeräykseen.

Uutis- ja aamiaistankkauksen jälkeen suunnataan ulos. En ihmismuumina lenkkeile itse tällä hetkellä ollenkaan, mutta puistoon saatan lähteä kököttämään. Ihmismuumin pukeutumisessa vaaditaan oveluutta ja hyviä varusteita, itseltäni puuttuu suurilta osin molemmat. Lontoosta syksyllä ostetuista mukamas-mahavaraisista talvitakeista menee kiinni enää toinen.

Ja sekin yhdellä napilla.

(Kokemukseni mukaan maailmassa on olemassa vain kahdenlaisia miehiä - ammattivalokuvaajia ja niitä, jotka saavat kaiken ja aivan erityisesti puolisonsa näyttämään kuvissa kammottavalta. Arvatkaa, kumpaan alalajiin laumanjohtaja kuuluu.)

Muuminkäärimisen jälkeen ajetaan puistoon.

Yhden sijaan kahden koiran omistamisessa kaikista hienointa on se (siis sen jälkeen, että saa elää kahden mielenkiintoisen tyypin kanssa), että niistä on toisilleen parasta mahdollista seuraa. Meidän tapauksessamme näin on senkin takia, että siperialaisten leikkeihin eivät muut yleensä edes halua osallistua.

...Enkä kyllä yhtään ihmettele.

Siperianhurtat saavat seuraavaksi ruokaa ja kaksijalkaiset suuntaavat sukujuhliin. Päivän haaste: ihmismuumin juhlapukeutuminen. Hyvää lauantaita kaikille!

Pahvilaatikosta kajahtaa

2011-01-08T20:44:00.003+02:00

Pikapäivitys tapahtumantäyteisen viikonlopun keskeltä: valtavat pahvilaatikot ovat vallaneet asunnon ja sekin on tullut todettua, että suurenkin auton voi saada ääriään myöten täyteen ("Pidä sä vaikka näitä sylissä. Ja voitko vähän laskea päätä, että tää mahtuu tonne katonrajaan?") tavaraa.

Tästä seuraakin perusteltuja jatkokysymyksiä: kuinka paljon varusteita puolimetrinen pienhenkilö voi ylipäätään tarvita? Kasvaako tavaramäärä pienhenkilön koon funktiona? Kasvaako pienhenkilö kieroon (= hevariksi, tai mikä vielä kamalampaa, rokkariksi), mikäli kaikki mainitut varusteet ovat mustia? Kuka ampui vehreältä kukkulalta? Onko elämän tarkoitus todella 42?

Palaan niiden pahvilaatikoiden sisältöön myöhemmin. Nyt annan kuitenkin kuukauden keskiaukeaman pojan toivottaa kaikille romanttista viikonloppua.

Talviunilla

2011-01-03T13:58:00.003+02:00

Moi!

Meillä ollaan oltu talviunilla. Kuin muumit konsanaan. Annettu lumen kinostua ikkunoiden eteen ja odotettu, josko Mörkö lipuisi etupihalle.

Muumimainen käyttäytyminen on johtunut siitä, että yksi laumanjäsenistä on muuttunut ihmismuumiksi.

...Ja eräiden laumanjäsenten mielestä se on sen mahansa kanssa koko ajan tiellä. Ja kuten oikeatkin muumit, sekin on herännyt aina välillä talviuniltaan syömään kaikkea kummallista. Laumassa odotetaan jännityksellä, kasvaako sillekin tupsupäinen häntä.

Joka paikkaan on myös alkanut ilmestyä suupalan kokoisia villasukkia, joita ei jostain syystä saa edes maistaa. Ei edes ihan vähän hampailla kokeilla.

Ja työhuonetta sisustetaan taas uudestaan. Ihmismuumin mielestä ihan ensiksi sinne piti saada kynttilälyhty kattoon roikkumaan. Ja kattolampun paikkaa siirrettyä. Laumanjohtajalla on työkalupakki koko ajan esillä siltä varalta, että hirmuinen ihmismuumi alkaa esittää remontointivaatimuksia.

...Ja on niitä kyllä esitettykin. Kevään aikana susiluolassa pitäisi uusia ihan ehdottomasti ainakin kylpyhuone, mutta mulkoiltu on keittiötäkin.

Niin että lauma pahoittelee pitkäksi venähtänyttä blogitaukoa ja lupaa (taas) parantaa tapansa. Tosin spontaaneita taukoja saattaa sattuneesta syystä olla vastaisuudessakin edessä.

(P.S. Kuvaamisaparaatti päivittyi pyhien aikana rutkasti parempaan, joten kuvaamista ei vastaisuudessa estä suhmurainen kelikään!)

Hyvinkoulutetut ihmiset

2010-11-23T18:34:00.000+02:00

Koirien lempi-iltoja ovat ehdottomasti sellaiset, jolloin ulkona riehumisen jälkeen puuhataan jotain porukalla. Eli siis kun joku puuhaa ihan mitä tahansa ja lähelle pääsee makoilemaan.

Eilen emäntä innostui järjestelemään valokuvia (kyllä, ihan oikeasti!) televiission edessä ja ympärille kerääntyi heti innokas joukko kanssa-askartelijoita.

...Joka väsähti heti, kun puisten valokuvalaatikoiden salanakertelu julmasti kiellettiin.

Onneksi paikalla oli useampikin käsipari, joiden puoleen kääntyä hellyydentarpeen iskiessä. Aivan erityisen suosittu oli tietysti Nidon lempi-ihminen, josta Nido on vuosien saatossa kouluttanut itselleen ensiluokkaisen hellijän, joka ymmärtää nopeasti, milloin pitää ottaa kainaloon tai antaa päälakihierontaa.

Ja ihan hyvällä mallilla on sen lempi-ihmisen mukana kulkevan häiskänkin koulutus. Se tajuaa jo, että vähintään jokaisen mainostauon ajan täytyy keskittyä olennaiseen.

Työtä tontuille

2010-11-17T12:00:00.003+02:00

Mitä voi antaa joululahjaksi ihmiselle, jolla on jo kaikkea?

En minä vaan tiedä. Mutta koiraihmisen pakettiin olisi kyllä ehdotus!

Meillä on aina arvostettu kovia, neliskulmaisia paketteja. Kaksitoistavuotiaana pyysin ja sain joululahjaksi kaksi suurta tietosanakirjaa, jotka palvelevat edelleen, vaikka silloisia luokkakavereita joululahjalistani kovasti naurattikin.

Jokajouluiselta Esplanadin Akateemiseen kohdistuvalta hyökkäykseltä tarttui viime vuonna mukaan tällainen, lahjaksi itselleni. Pitkien keskustelujen jälkeen tietty, laumanjohtaja kun oli jostain ihmeen syystä sitä mieltä, että meille ei tarvita, eikä varsinkaan mahdu enää yhtään uutta kirjaa, ja aiotko sä muka sitten lukea tota.

Sharon Montrosen Mutts on paras valokuvakirja ikinä. Sharon on erikoistunut eläinten, lasten ja vauvojen kuvaamiseen (ihana nainen!), mutta on tätä kirjaansa varten marssittanut studioon pelkästään maailman suosituinta koirarotua - siis sekarotua.

Sekoituksia löytyy laidasta laitaan ja koirat on kuvattu omina suurina persooninaan. Jokaiselle on varattu kokonainen aukeama, jonka toisella sivulla on mainittu kunkin mallin nimen lisäksi hänen edustamansa rotuyhdistelmä.

Mallien ilmeikkyys on niin liikuttavaa, ettei kirjaa voi selailla naama peruslukemilla. Montrose on valinnut omistuskirjoituksensa yhteyteen sitaatin, johon ei ole mitään lisättävää:

"Dogs' lives are too short. Their only fault, really."

- Agnes Sligh Turnbull

(suom. "Koirien elämät ovat liian lyhyitä. Mutta se onkin niiden ainoa vika.")

Kirsutohtori

2010-11-16T13:37:00.001+02:00

Näimme muutama viikko sitten lentokoneessa naisen, jolla oli hämmentävän suuri aurinkolippa päässään ja t-paidassaan teksti, joka laumanjohtajaa kovasti hymyilytti, mutta joka ei allekirjoittanutta 10 tunnin lennon jälkeen jaksanut kiinnostaa.

Mutta näinä iltapäivän hijaisina hetkinä, kun kaksi silmäparia seuraa herkeämättä (okei, vähän torkahdellen) tekemisiäni ja tasainen hengitys kohisee lattianrajassa, tuo mietelause risteilee vähän väliä mieleeni.

My therapist has a wet nose.

Terapeutillani on märkä nenä.

(Meidän tapauksessamme myös vaaleanpunaraidallinen, toim. huom.)

P.S.
Kommenttilootassa oli päässyt käymään toistuvasti niin, että kivoja kommentteja oli jäänyt odottamaan julkaisemista. Otin kaikki kommentointirajoitukset pois vastaavan välttämiseksi jatkossa. Joku oli myös vahingossa (ehkä humalassa) ehdottanut susilauman listautumista Blogilistalle. Sekin otetaan harkintaan.

Mainosmiesten koiruuksia

2010-11-05T19:36:00.000+02:00

Mikäli olisin mainostuksen uhri, eikä koirien kuivanappuloiden ainesosilla olisi niin väliä (eli mikäli siperialaisten kulinaristivatsat kestäisivät mitä tahansa...), meillä syötäisiin ehdottomasti Pedigreetä. Yrityksessä, jossa ymmärretään näin hyvin koiraihmisten tunnemaailmaa, ei voi olla paljon pielessä.

Ensimmäisenä todennäköisesti nerokkain koskaan tehty mainos, jälkimmäisenä Nelosella juuri nyt pyörivä pätkä, joka saa meidän kotikatsomon hymyt korviin ja emännän hihittämään.

Sushiluola

2010-11-03T23:08:00.004+02:00

Luoja tietää, miksi päädyn dokumentoimaan ruoanlaittotalkoita aina juuri silloin, kun meillä valmistuu laumanjohtajan lempiruokaa. Toisaalta, mieluummin tätä kuvaa kuin lihasoppaa.

Laumanjohtajan ahertaessa keittiössä me ruoanlaittotaitorajoitteiset keskitymme meille tutumpiin puuhiin. Eli esim. varpaiden haisteluun...

...ja lojumiseen.

Kuten kuvista huomaa, uuden maton myötä keittiössäoleilusäännöt on pantu uusiksi: matolle saa nykyään tulla makoilemaan myös ruoanlaiton aikana, mutta häiritsevästi käyttäytyvät henkilöt poistetaan viipymättä, eikä mitään lattialle pudonnutta saa ottaa ilman lupaa.

Kodan mielestä keittiössä parasta on se, että siellä säilytetään sen lempileluja: keittiöpyyhkeitä. Se nuuhkii, puree ja imeskelee niitä onnellisena aina sopivan tilanteen sattuessa.

...Ja käyttää niitä tietysti myös unirätteinä.

Me sivulliset kävimme luonnollisesti myös ihmettelemässä valmista ateriaa. Itse en sushia syö - kuvissa on kaksi lautasta vain siksi, että pienet japanilaiset eivät ole ottaneet viikinkimiesten päivittäistä ravinnontarvetta huomioon ruokalautasia mitoittaessaan.

Tänään oli päivän päätteeksi vuorossa karvanpoistajaiset. Koirien harjaus-, kynsienleikkuu- ja pesuoperaatio on jostain syystä alkanut saamaan meillä apokalyptisiä mittasuhteita (= huutoa, tulikivenkatkua, kiroamista ja ärinää), ja ilmassa leijuu aina kiva yhdessä tekemisen meininki (= kaikkia laumanjäseniä ketuttaa tasapuolisesti samaan aikaan).

Olen yrittänyt saada aikaan jonkinnäköistä molempien osapuolten kannalta hyödyllistä sopimusta: "Jos te ette enää kasvata ylimääräistä pohjavillaa, mä en enää harjaa teitä. Ikinä."

Ilmeisesti kommunikaatio-ongelmien takia takkuavia rauhanneuvotteluja jatketaan toistaiseksi.

"Älä nyt vaan tuo sitä harjaa enää lähelle..."

Pyllypiristys

2010-11-02T15:34:00.002+02:00

Olo on ollut vähän vetämätön (kuten kuvasta näkyy, muillakin kuin allekirjoittaneella), ja koska jollain siellä ruudun toisellakin puolella ihan varmasti on, ajattelin ilahduttaa teitä tänään taltioidulla pyllykuvalla.

Pyllykuvissa on aina jotain erinomaisen hienoa, mutta oman lisänsä niihin tuovat ehdottomasti harjaamattomat villahousut ja katonrajaa kohti sojottavat takaraajat.

Pyllykuvan kylkiäisinä päivitän tiedot meneillään olevasta empiirisestä kokeesta, jonka olen uhannut aikoja sitten toteuttaa.

Laumanjohtaja toi taannoiselta Lapin-reissultaan tuliaisiksi porontaljan. Sopivaa on etsitty pari vuotta. Sen kummempia kriteereitä ei ole ollut, taljan on pitänyt vain näyttää ja tuntua sopivalta. Yritimme toissakesänä ostaa taljan Kauppatorilla turistitavaraa myyneeltä mieheltä, joka kieltäytyi sellaista myymästä kuullessaan, että taloudesta löytyy suuria koiria. Kaikki koirat kuulemma aina repivät porontaljat. Ei auttanut selittelyt, että lattioillamme on kyllä muitakin taljoja, joita ei ole revitty. Porontaljat ovat kuulemma asia erikseen.

Talja ostettiin pyllynlämmikkeeksi ennalta määrittelemättömään paikkaan, mutta päätin uhkarohkeasti asentaa sen makuuhuoneen lattialle, ja vieläpä juuri siihen kohtaan, jossa siperialaiset nukkuvat. Talja on ollut sijoillaan nyt puolitoista kuukautta, eikä siitä ole irronnut karvaakaan. Tarkalleen ottaen kumpikaan koirista ei ole ollut taljasta edes kovinkaan kiinnostunut, tosin Koda säilyttäisi sitä jostain syystä mielellään mytyssä.

Johtopäätös: emännän sisustustaipumukset 1 - siperialaiset 0

Sinne ja takaisin

2010-10-19T16:36:00.006+03:00

Olen puoliverinen kotihiiri - äitini mielestä jokin on pielessä, ellei parasta matkassa ole kotiinpaluu. Siispä voinkin tyytyväisenä todeta, että valtameren väärältä puolen ollaan kotiuduttu ja sormeen ilmestyneeseen ylimääräiseen rinkulaankin jo totuttu. Nimi näyttää vielä vähän oudolta, mutta miesvalinnasta riemuitsen edelleen.

Kaikki hääkuvat erinomaisen valokuvaajan ja rakkaan ystäväni Veikko Kähkösen käsialaa

Juhlat olivat niin onnistuneet, etten vielä oikein ymmärrä sitä itsekään. Sysäänkin kunnian onnistumisesta ihanille vieraillemme ja unohtumattomille esityksille. Häälahjalistamme oli hieman tavallisesta poikkeava, joten saimme lahjaksi muun muassa kaksi meille tehtyä kappaletta (joista toisen sietäisi päästä radiosoittoon) ja melkein morsiamen korkuisen pinon kirjoja. Suuri osa vieraista oli valinnut lahjalistan ensimmäisen kohdan ja tehnyt nimissämme lahjoituksen Helsingin Eläinsuojeluyhdistykselle. Kiitos.

Toipumismatkalle kaasutettiin hetimiten ja matkustusaikaa yhteen suuntaan kertyi vaatimattomat 25 tuntia. Olen puolikotihiirenä ylpeä ja yllättynyt siitä, että tälle urhealle maailmanmatkaajalle koti-ikävä iski vasta toisena päivänä. Tietokoneen taustakuva vaihdettiin siperialaisteemaiseksi ja iltaisin selailtiin puhelimien valokuvia. Nelitassuisista erillään eläminen on luonnotonta, sanon minä.

Matka meni ikävästä huolimatta hyvin. Laumanjohtaja snorklaili kilpikonnien perässä, kun itse makasin rannalla meritähtiasennossa. Iho on vaihtanut sävyä vampyyrinvalkoisesta ihmisenväriseen ja korvien välissä tuntuisi vieläkin olevan hiekkaa.

Puolentoista viikon löhölomailun jälkeen suuntasimme muutamaksi päiväksi suosikki-suurkaupunkiini Lontooseen.

Inhoan vaateostosten suorittamista (en toki aivan niin paljon kuin ruokaostoksilla käyntiä), mutta kaikkein mieluiten hoidan sen näin syksyisin, jolloin pörröisten ja lämpimien vaatteiden tarjonta vastaa niiden kroonista tarvettani. Sumuisessa Lontoossa tarjonta oli ilahduttavan suuri ja kotimatkaa varten piti ostaa (vain yksi ihan pikkiriikkinen) ylimääräinen laukku.

Parasta oli tietysti se, kun koirat haettiin kotiin. Tyypit olivat hyvässä hoidossa laumanjohtajan vanhempien luona, jonne suuntasimme suoraan lentokentältä. Kun avasimme ulko-oven, tuulikaapin oven takaa kuului skeptinen "Möh, möh?". Koda vastaanotti meidät kuitenkin yllättävän rauhallisesti, kun taas Nido ei vaikuttaisi vieläkään ihan uskovan, ettemme ole enää lähdössä pois.

"Mä nyt vaan varmistan, ettei se tosta hilpase mihinkään..."

Ehkä osittain hyvitysmielessä päätin heti saapumista seuraavana aamuna, että keittiöön on saatava uusi matto nyt heti. Koda osoitti edelliselle matolle joitakin kuukausia sitten haisevan vastalauseensa ja minä sinetöin sen kohtalon pilaamalla sen pesussa. Nyt tilalle saatiin entistä ehompi, jota meillä ollaankin testailtu innokkaasti.

Keittiöömmehän ei noinniinkun periaatteessa ole ylimääräisillä häntäheikeillä asiaa silloin, kun siellä tehdään ruokaa. Allaolevassa kuvassa havainnollistetaan, miten uuden maton päälle voi silti vaivihkaa yrittää ujuttautua.

Syysaamun unelma

2010-10-02T10:33:00.001+03:00

En yleensäkään ole kiinnostunut siitä, sujuuko kaikki suunnitelman, käytännön tai perinteen mukaan.

Mutta kun 15 minuuttia sitten seisoin yöhousuissa ja talvisaappaissa tukka pystyssä etupihalla kuvaamassa ruskaa ja sumua, mielessä kieltämättä käväisi, mitä siviilisäädynvaihtajaisiin valmistautuvat naiset mahtavat yleensä näinä aamuina tehdä.

Ronjan kanssa tarkkaillaan vielä hetki sumun hälvenemistä, ja otetaan sitten aamupäiväunet.

Hyvin nukuttujen yöunien salaisuus: lapsuuden disney-peitto. Voikohan sen salakuljettaa juhlapaikalle ihan vain siltä varalta, jos morsian alkaa jossain vaiheessa nuokkumaan? Mielipiteitä?

Kaasojen sikeiden (ja edelleen jatkuvien) yöunien salaisuus: viime hetken valmistelut. Heikot kuolevaiset eivät ole tottuneet askartelemaan aamukolmeen saakka.

Erinomaista viikonloppua kaikille, peukkuja ja häntiä saa pitää pystyssä meidän puolesta!

Haloo!

2010-09-30T23:38:00.001+03:00

Koda tässä kiteyttää lähipäivien fiilikset.

...Keskellä sisustusta, jota emäntä ei myönnä sävyttäneensä koiriin.

Tahaton bloggaustauko on johtunut erinäisistä laumajärjestykseen tulevista muutoksista. Siviilisäätyä vaihdetaan ylihuomenna. Järjestelyt ovat sujuneet suunnilleen samaan malliin kuin hölmöläisiltä valon kantaminen säkissä mökkiin: koko ajan sitä olevinaan tekee jotain, mutta jostain syystä mitään ei tunnu saavan aikaiseksi, eikä tehtävien asioiden lista lyhene.

Siperialaiset eivät pyöri helmoissani varsinaisen tuomiopäivän aamuna, mutta Ronja pyörii. Tarkoituksena ja vakaana pyrkimyksenä on saada dokumentoitua aamun touhuja Ronjan näkökulmasta. Lähdemme pian siviilisäätypäivityksen jälkeen miettimään tekosiamme toiselle puolen maailmaa, ja siperialaiset jäävät perheelle hoitoon. Olen kiinnostuneena yrittänyt udella laumanjohtajalta, millä ilveellä hän aikoo saada minut irrotettua koirista silloin, kun lentokentälle pitää lähteä.

Aikoo kuulemma turvautua tainnuttamiseen.

Tulin siis vain ilmoittamaan, että hengissä ollaan, ja blogin normaaliin päiväjärjestykseen palaillaan viimeistään lokakuun lopulla.

...Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, olen viimeiset pari viikkoa keskittynyt odottamaan sitä hetkeä, kun pääsemme reissusta kotiin ja saan upottaa kasvoni siperialaisten havuntuoksuisiin turkkeihin.

Aamuhetki

2010-09-14T10:29:00.002+03:00

Käsityöläinen aktivoituu

2010-09-13T19:56:00.001+03:00

Kun ikuisesti pennunmielinen koira viihtyy makuuhuoneessa yksin koko pitkän elokuvan ajan, luulisi epäilysten tietysti heräävän.

Mutta me hyväuskoiset henkilöt emme epäilleet mitään, ennen kuin todisteet löytyivät julkeasti lattialle leviteltyinä.

Huonot uutiset: käsityöläisharrastus jatkuu edelleen.

Hyvät uutiset: harrastuneisuus ei enää kohdistu villasukkiin. Saattaa tosin johtua siitä, että villasukat ovat meillä nykyään erityissuojelussa.

Syyllinen löytyi rikospaikalta kovin kiinnijääneen näköisenä.

"Ensin en meinannut tehdä mitään, mutta...

Kun se vaan lojui siinä ja... Tuoksui ihan hieltä, joten mä..."

Lähihoitaja

2010-09-01T12:38:00.000+03:00

Mitä siperianhusky tekee silloin, kun emäntä on linnoittautunut sairaana vällyjen väliin?

Vahtii. Herkeämättä.

Vierihoidossa

2010-08-29T18:47:00.000+03:00

Nido sai tänään vieraita. Parhaat ystäväni sattuvat olemaan myös Nidon lempi-ihmisiä, joiden viereen sohvalle on pakko tunkea.

Rentoutumishetkeä häiritsevät saavat osakseen halveksuvaa mulkoilua.

...Ja lempihenkilöt ihailevia katseita.

Elokuvailta

2010-08-25T13:58:00.000+03:00

Kun kiiltävä kiekko napsautetaan esiin muovikotelon kätköistä ja isäntäväki pesiytyy sohvalle, kannattaa olla paikalla. Aivan erityisen suositeltavaa on yrittää tunkea syliin, mutta mikäli yritys torpedoidaan, on vain asetuttava keskeiselle paikalle näyttämään rapsutettavalta.

Jos elokuva käy jännäksi, on hyvä tarttua lähimpään ihmiseen. Ihan varmuuden vuoksi.

Koiranhuoltopakkaus

2010-08-21T12:15:00.006+03:00

Laumanjohtaja osti jokin aika sitten itselleen uudet aurinkolasit. Lasien mukana tuli huoltosetti, johon kuului minikokoisia ruuveja, ruuvimeisseleitä, vaihdettavat nenätuet, liina linssien puhdistusta varten ja - tätä laumanjohtaja haluaa ehdottomasti painottaa - törkeän siisti kotelo.

Mielestäni olisi suotavaa, että koiranpennun mukana tulisi samanlainen koiranhuoltopakkaus esimerkiksi äitiyspakkauksen toimintaperiaatteen tapaan: tuleva pennunomistaja voisi tilata pakkauksen kennelliitolta tai kasvattajalta ja maksaa viulut itse. Tai tulostaa netistä ostoslistan ja lähteä ostoksille.

Itse suosittelisin huoltopakkauksen sisällöksi seuraavia hyväksi kokemiamme juttuja, joille löytynee tarvetta jokaisesta koirakodista harrastuksista ja roduista riippumatta. Tilankäytöllisistä syistä pikkuruiset kuvat saa klikattua isommaksi.

Koiran ensiapupakkaus

Sisältää kaiken mahdollisen punkkipihdeistä sidetarpeisiin. Tosin parhaat punkkipihdit ovat kuulemma sellaiset, jotka kiristävät hirttosilmukan punkin ympärille. Itse käytän kotkankynsiäni. Tämä pakkaus on ostettu yksityiseltä eläinlääkäriasemalta. Sen yleisestä saatavuudesta en osaa sanoa, sillä muilla asemilla en ole nähnyt näitä myynnissä.

Hiilitabletit

Mikä tahansa suun kautta nautittavaksi tarkoitettu hiilivalmiste käy ja sama purkki käy niin eläimille kuin ihmisillekin. Aktiivihiili siivoaa ruoansulatusjärjestelmää - se imee itseensä mahdolliset vatsavaivojen aiheuttajat, muttei kuitenkaan imeydy potilaan elimistöön. Potilaan pökäleet ovat käytön jälkeen reippaan mustia.

Desinfiointiaine

Tämäkin on ihmisten ja elikoiden yhteisestä lääkekaapista. Mikä tahansa antiseptinen liuos käy, mutta itse suosin suihkeita siksi, että niiden levittäminen on hankalissakin olosuhteissa helpompaa ja hygieenisempää. Suihkeiden kanssa on tärkeää, että aine ei kirvele, sillä kirvelevä, kylmä suihkaisu suoraan haavaan saattaa saada potilaan sätkimään. Ja maailmankaikkeus tietää, ettei sätkivän siperianhuskyn kanssa ole kiva työskennellä.

Tankoparsaa säilykkeenä

Ei kuulkaa, tässä ei nyt haksahdettu pastakastikereseptin puolelle. Tankoparsan teho perustuu siihen, että koiran ruoansulatus ei pysty sulattamaan sitä, joten se kuljettaa mukanaan haitalliset esineet elimistöstä ulos. Jostain luin, että se myös kietoutuisi haitallisen esineen ympärille, tiedä häntä. Tankoparsaa kannattaa antaa koiralle ensiapuna esimerkiksi silloin, kun epäilee koiran syöneen jotakin terävää (tai esim. citykanin luita...). Tankoparsa on koiralle täysin vaaratonta ja se myös näyttäisi vilkastuttavan suolen toimintaa. Meille sen käyttöä on suositellut mm. Viikin yliopistollisen eläinsairaalan lääkäri. Raaka tavara ei käy ilmeisesti siksi, että koiran elimistö ei ole kovin hyvä prosessoimaan raakoja vihanneksia.

Koiran turkille sopiva laadukas harja

Kuvassa Furminator, joka on ehkä neljäs tai viides meillä käytössä ollut harja. Hinta oli muistaakseni viiden- tai kuudenkympin tienoilla, mutta vehje maksaa kyllä itsensä takaisin. Sopii parhaiten koirille, joilla on pehmeä alusvilla. Terä on oikeasti terävä, joten kannattaa varoa asiakkaan ihoa.

Hyvät kynsisakset

Olen kuullut satumaisia tarinoita aamunkoitossa välkehtivistä kynsisaksista, jotka eivät tylsy koskaan, mutta ainakin meillä kynsisaksien tilalle on pakko ostaa välillä uudet. Kynsisaksien terävyys palkitaan työskentelymukavuutena etenkin silloin, jos kauneussalongin asiakas on hieman vastahakoinen manikyyrissäkävijä.

Shampoo

Shampoon valintaan kannattaa kiinnittää erityishuomiota silloin, jos koiran iho on herkkä, etenkin jos koiran turkki on helposti likaantuvaa sorttia. Herkkäihoisen (ja mullassa mielellään kylpevän) Ronjan kylpyhuoneen kaapista löytyy Helläpesua, kun taas meillä pestään vähän millä sattuu. En vaadi shampoolta oikeastaan muuta kuin sen, että se ei kirvele silmissä, tuoksu voimakkaasti eikä vaadi minuuttien vaikutusaikaa.

Ja jos saisin itse suunnitella pennunomistajapakkauksen sisällön, lisäisin sinne myös emäntää varten (rauhoittavien lääkkeiden, korvatulppien ja varahermojen lisäksi) näitä:

Biohajoavia, mahdollisimman myrkyttömiä pesuaineita

Biohajoavia ja mahdollisimman myrkyttömiä siksi, että ainakin eräällä tuntemallani koiranpennulla on tapana maistella kaikkia kodin pintoja varsinkin silloin, kun ne on juuri pesty. Eivät nämäkään ehkä ihan virvokkeiksi käy, mutta tekevät huomattavasti Fairya ja Ajaxia vähemmän hallaa elimistölle. Ja sopivat herkkähipiäiselle emännällekin paremmin.

Onko Suden hetken lukijoilla jotain lisättävää listaan?

Kun saapuu syys

2010-08-19T12:43:00.002+03:00

Varmoja syksyn merkkejä on kolme:

1) Emäntä siirtää vaivihkaa maailman parhaat kengät käden ulottuville. Tai edes pari paria. Ihan vaan siltä varalta, että jos jonain päivänä vaikka uskaltaisi jo vetää ne jalkaan ilman, että silminnäkijät soittaisivat tohtorille (viime vuonna maltoin elokuun viimeiseen viikkoon saakka).

2) Aamulenkit. Siis sanan varsinaisessa merkityksessä. Yleensä kutsun aamulenkiksi mitä tahansa liikkumista, mikä tapahtuu lähempänä heräämistä ja aamiaista kuin seuraavaa ateriaa ja uudelleen nukahtamista. Mutta tänään meillä oltiin ihan oikeasti ovesta ulkona ennen puoli seitsemää. Aamulla.

...Ja yöunia jatkettiin tietysti heti, kun päästiin kotiin.

3) Vaihtunut uniseura.

Kesällä on inhottavaa nukkua hikisten ihmisten vieressä, joten sitä nukkuu mieluummin vaikka lattialla. Viimeisen parin viikon aikana ihmiset ovat kuitenkin heränneet havunneulasten tuoksuun ja seuraavaan näkyyn.

En malta koskaan olla rapsuttamatta siperianmöykkyä sellaisen vierestä herätessäni. Siitä seuraa möykyn hieman ärtynyttä ähinää ja asennon korjausta.

Möykky pitää syksyssä erityisesti siitä, että emäntäkin ymmärtää häipyä asunnosta koko päiväksi ja palaa parhaimmassa tapauksessa vasta juuri sopivasti ennen siperialaisruokailua.

Kerän väärinkäyttäjä

2010-08-13T15:21:00.000+03:00

Maailman kylmin asuttu paikka on Siperian Oimjakon, jossa tehty pakkasennätys on -70C ja rapiat.

Nidon juuret eivät ole ainakaan siellä.

Se ei yleensä vaivaudu parvekkeelle, ellei arvele olosuhteiden soveltuvan auringonottoon. Parvekkeella ei ole lämpömittaria, mutta koska parvekelasien ulkopuolella asteita on +25C, uskoisin, ettei lasien sisäpuolella ole ainakaan kylmempää.

Tätä viimeisenä esiteltyä asentoa kutsutaan meillä susikeräksi, se on käytössä kaikilla koiraeläimillä ja sen tarkoitus on pitää eläin helposti paleltuvaa kirsuakin myöten lämpimänä.

Sitä en tiedä, mihin tarkoitukseen Nido luulee asentoa käyttävänsä. Ehkä sillä on parvekkeellakin vähän kylmä.

Kuva täältä.

Saimaan saaressa pikkuinen... susilauma!

2010-08-10T13:08:00.003+03:00

Torstaiaamuna kävin koirien kanssa viemässä "vähän" postia läheiseen postilaatikkoon.

Ja sitten pakkaamaan muka-tärkeitä tavaroita laukkuihin ja koiria autoon. Pakkaan yleensä mukaan vähintään pari kassillista täysin turhaa tavaraa, mutta mielestäni kaikkeen pitää varautua. Siis esimerkiksi ydinlaskeumaan ja takatalveen.

Muistelimme molemmat, että Kodalle ostettiin viimevuotista venereissua varten hieman isommat pelastusliivit, jotta ne sitten menisivät sen päälle tänäkin vuonna.

...Ja kyllähän ne menivätkin! Periaatteessa.

Onneksi lähin eläinkauppa on melkein naapurissa, joten Kodalle käytiin valikoimassa täysikasvuiselle siperianhurtalle paremmin sopivat liivit.

Automatka Ristiinaan oli pitkä ja piinaava ja Koda vikisi takakontissa koko matkan ajan. Taukopaikalla ilmeni, että Nido oli ahdistanut Kodan matkan ajaksi nurkkaan niin, että Kodalla oli ollut käytössään n. 1/3 takakontista. Nidolla loput. Asia korjattiin ja matka jatkui huomattavasti rauhallisemmin.

Vähän harmitti, että lähtö oli venynyt niin pitkälle iltaan, mutta sekin onneksi korvattiin ihan ookoolla auringonlaskulla.

Saarielämä vei koirat nopeasti mennessään ja täydelliseen villiintymiseen meni n. 15 sekuntia. Sen jälkeen ihmiset kelpasivat lähinnä muonitusjoukoiksi ja korvat suljettiin emännän äänen kaltaisilta tyhjänpäiväisyyksiltä kokonaan.

Nido viettää venematkat mieluiten joko veneen katolla uljaana navigoiden tai oven edessä torkkuen. Takaisintulomatkalla se luotti siihen, että ihmismiehistö osaa kotisatamaan, ja keskittyi itse nauttimaan aaltojen tuoksusta ja vahtimaan veneen sisätiloja.

"Teetkö sä jotain voileipää siinä? Onko toi isompi mulle?

Joo, laita vaan vielä sitä lammasta. Tarjoilu yläkannelle, kiitti."

Muurame

2010-08-03T12:14:00.001+03:00

Perjantaina luolaan ilmestyi ruskeita paketteja ja kokoamisohjeet.

Me ihmispoloiset emme tietenkään ole mitään ilman siperialaisvahvistuksia. Onneksi meitä siunattiin korvaamattomilla apuvoimilla.

Nido toimi tietysti rakennusmestarina. Ja Koda... öö... taustatekijänä.

Epäilemättä nimenomaan siperialaisten työpanoksen ansiosta lopputulos on erinomainen.

Torstaina pakkaamme kahdeksan tassua ja ainakin neljä kirjaa autoon ja suuntaamme kohti Saimaata. Kameran kanssa, tietysti.

Kahden siperialaisen ja yhden emännän helleadaptaatio

2010-07-30T14:08:00.001+03:00

Kuten joku on ehkä joskus kuullutkin, syksy on lempivuodenaikani. Kevätkin voi olla ihan jees, tosin jees-kerroin on suoraan verrannollinen loskaksi muuttuneen lumen määrään. Viime keväänä jees-kerroin oli aika alhainen.

Talvea olen ennen vihannut, koska on kylmää. Inhoan kylmää. Koirien ja etenkin siperianhuskyjen kautta olen kuitenkin ryhtynyt arvostamaan sitä sillä samalla tasolla, jolla äidit alkavat lopulta pitämään hiekkalaatikon reunalla istumisesta - on ihan kiva seurata vierestä sitä, miten kivaa pikkutyypeillä on, vaikka itse olisikin mieluummin jollain Kuuban autiolla hiekkarannalla lukemassa naistenlehtiä.

Kesästä meillä ei kyllä tykkää kukaan. Etenkään tästä nimenomaisesta kesästä. En pidä siitä, etten voi pukeutua kunnolla (villasukkiin ja Uggeihin) enkä nukkua ollenkaan. Ja kesämekotkin on sitä paitsi ihan rumia.

Pahinta on se, että koirien kanssa ei voi harrastaa normaalisti. Koirapuistoon ei ole oikeastaan asiaa, sillä siperialaiset eivät itse tajua, milloin lämpöhalvaus on niin lähellä, että riehuminen kannattaisi lopettaa. Lenkin maksimipituus on suunnilleen kaksi kilometriä ja suositeltava vauhti on n. askel/10sek.

Tilanne vaatii jatkuvaa jääpalavalmiutta.

Yritän pitää tyyppien vesikupissa koko ajan tuoretta vettä ja vesi tarjoillaan siis on the rocks.

Jääpaloja on tietty kiva kuljettaa myös vesibaarin ulkopuolelle. Kuvassa Koda pohtii seuraavaa liikettään matolla, joka näyttää tuolta vain siksi, että sen päällä on harjailtu koiraa (joo, en tiedä miksi). Nido narskuttelee jääpalat mielellään heti, mutta Koda keskittyy niiden heittelemiseen ympäriinsä ja jättää ne sitten lojumaan. Kokeiltu on myös nyrkinkokoisia jättijääpaloja, mutta niitä Koda käyttää jalkapallotarkoituksiin, mikä sotkee huomattavasti suuremman osan asunnosta.

...Näiden kanssa sotku rajoittuu lähinnä vesibaarin välittömään läheisyyteen. Olenko muuten maininnut, että haluaisin joskus sata neliötä laattalattiaa?

Emäntä yrittää selvitä helteestä viilin, kirpeiden tuontiomenoiden, kirsikoiden, mansikoiden ja uusien Ultimathule-lasien voimalla.

Tosin valitettavasti viime päivät ovat sisältäneet aivan liian vähän edellämainittuja ja aivan liian paljon tätä, eilen vaatimattomat kahdeksan tuntia (18-04):

Olen kieltämättä välillä miettinyt, mitä ihmettä kahden ihmisen perhe tekee kahden neliömetrin kokoisella ruokapöydällä, mutta nyt sekin sitten selvisi. Olen myös tässä parin päivän sisällä tullut siihen tulokseen, etten kyllä tasan varmasti mene enää ikinä naimisiin tai jos nyt sitten kuitenkin menen, suoritetaan vieraiden kutsuminen sillä kerralla tekstiviesteillä.

Tyyny

2010-07-27T12:50:00.002+03:00

Olen yrittänyt etsiä olohuoneen uuden villamaton kanssa yhteen sopivia, kovaa käyttöä kestäviä, puuvillaisia tai villaisia jättikokoisia lattiatyynyjä. Huonolla menestyksellä.

Olin jo luovuttanut ja unohtanut koko tyynyasian, kun eilen huomasin täydellisen lattiatyynyn ilmestyneen keskelle olohuonetta. Siinä se lojui toimettomana, pehmeänä ja väreihin sopivana.

Otin sen heti käyttöön.

Huonoina puolina mainittakoon, että tyyny ei herkän luonnonmateriaalinsa takia ole konepestävä ja pidemmän käytön jälkeen se alkaa esittämään vaatimuksia. Se tosin myös lämpiää itsestään ja kietoutuu ympärille. Ja tuoksuu havumetsälle.

Savanni nukahtaa

2010-07-26T16:24:00.002+03:00

Ehdin hyvin lyhyen ajan uskotella itselleni, että syksy on tullut. Suureksi järkytyksekseni lämpömittarin lukema alkaa kuitenkin taas kolmosella.

Tällaisina päivinä meillä pysytellään kivilattian puolella.

Lukutoukan muusa

2010-07-17T21:04:00.000+03:00

Uskoisin saaneeni laumanjohtajan vihdoin innostumaan lukemisesta kahdesta syystä. Ensinnäkin meiltä löytyy erinomaisia lukupaikkoja.

Toisekseen meiltä löytyy aina myös lukuseuraa. Joka nuolee siinä samalla pihaleikeistä saadut haavat ja odottaa uskollisesti vieressä vaikka takakanteen saakka.