16.6.2016

Aikamatkustajan arvet

Kun nyt on sellainen tilanne, ettei kokonaisuutta oikein ilkiä katsella, katson mieluiten yksityiskohtia. Sillain todella tarkasti. Ja sitten mietiskelen niitä.

Vanhassa talossa on paljon ominaisuuksia joita uusissa ei ole. On tietysti niitä ilmiselvistä syistä merkittäviä, suuresti näkyviä ja tuntuvia asioita: 40-lukulainen talo lämpiää erilailla kuin uusi, tilat ovat aivan erilaisessa järjestyksessä ja eri kokoisia kuin rakennusstandardien aikakaudella, kaikki sähköt on vedetty seinien pintoja pitkin ja sekä seinä- että etenkin eristemateriaalit voivat olla ihan mitä tahansa. Mutta sitten on myös paljon pienempiä asioita.

Nämä pienemmät asiat ovat sellaisia, joihin suhtaudun erittäin tunteellisesti. Ja kaikkein tunteellisimmin koen vanhat kynnykset.


Tämä on ainoa kynnys jonka molemmin puolin on niin valmista että kehtasin ottaa lähikuvan, mutta kaikki vanhat kynnykset säilytetään. Niiden yli on moni kulkenut, muidenkin pienten ihmisten askeleet ovat tömistelleet täällä.

Alkuperäiset valonkatkaisijat ovat myös lähellä sydäntäni, täällä niitä on säilynyt onneksi yksi.


Tästä kuuluu niin hieno ääni! Semmoinen napakka, lyhyt ja itsetietoinen naksahdus! Aluksi ajattelin, että ihan kaikki katkaisijat (jotka olivat vaihtelevilta vuosikymmeniltä ja hyvin vaihtelevassa kunnossa) voisi vaihtaa vanhoihin tai uusvanhoihin bakeliittisiin katkaisijoihin. Sähkömies nauroi ajatukselleni makeasti, minkä lisäksi tulin laskeneeksi, mitä sellaiset kytkimet suunnilleen yhteensä maksaisivat, joten päädyimme hyvään kompromissiin.


Valitsemani katkaisijat ovat Renovan ja naksahdus on niissäkin itsetietoinen. Lempeämpi, mutta varma kuitenkin! Ne ovat myös mittasuhteiltaan mielestäni paremmat, ovat aika isoja, mutta eivät liian.

Onnistuneiden ja ilahduttavien yksityiskohtien lisäksi on kuitenkin myös joitakin sellaisia, jotka herättävät paljon ajatuksia, eivätkä lainkaan hyvässä mielessä.


Esimerkiksi: yhden makuuhuoneen ovessa on oven ulkopuolella kaksi hakasta eri korkeuksilla, eli makuuhuoneen saa lukittua ulkopuolelta.


Saman oven sisäpuolella on kynnenjälkiä aika matalalla. Tämä yhdistelmä mietityttää joka kerta kun huoneessa käyn. Ja miksiköhän ulkopuolen hakaset ovat niin ylhäällä?

Yhden vessan ovenkarmista on irronnut hakanen kokonaan niin voimalla, että se on lähtiessään haukannut suuren kolon ovenpieleen. Ovissa on paikattuja postiluukkujen aukkoja, toimimattomiksi kuluneita koneistoja ja lukkoja joihin ei ole enää avaimia. Talo on kuin aikamatkustaja, joka ei osaa puhua, mutta jonka haluaisin kertovan.

10.6.2016

Aikana, luku 2

Siedän epäjärjestystä erittäin huonosti. Sen huomioiden remontin keskelle muuttaminen kolmen lapsen ja kahden koiran kanssa on ollut ihan, öh, kiinnostava ihmiskoe.

Ensinnäkin: muutto oli ihan kamala, siis kaikin puolin hirveä. Olen aina sanonut pitäväni muuttamisesta ja pysyn siinä kannassani edelleen, mutta tämä nimenomainen muutto oli niin ikävä että olen nähnyt siitä jälkeenpäin painajaisiakin jo useampaan kertaan. Pahinta ei edes ollut se täysin keskeneräiseen taloon muuttaminen, vaan se, että remontin takia en ehtinyt enkä jaksanut pakata kunnolla. Mutta noh, sellaista elämä joskus on!

Nyt olemme asuneet täällä melkein kaksi viikkoa. Ja kuulkaa, täällä on ihanaa.

Meillä ei ole pyykinpesukonetta ja täällä on myös vielä esimerkiksi tällaista:



Mutta mikä tärkeintä, täällä on myös tätä:



Tiesin kyllä, että ei tule taaskaan olemaan varsinkaan remonttipölyhöysteellä kovin miellyttävää elää pyykinhuoltokoneitta, mutta hieman yllättäen vielä rasittavampaa oli ensinnäkin se vaihe, jossa keittiöön ei tullut juoksevaa vettä (ja tiskit tiskattiin vierashuoneen vessassa sipsikulhon kokoisessa pyöreässä altaassa), se vaihe jossa ei voinut kuunnella musiikkia levyiltä, sekä tämä edelleen meneillään oleva vaihe, jossa meillä ei ole astiakaappia eikä kaappia ihmisten kuivamuonalle.

Mutta kaikesta huolimatta – täällä on ihanaa. Ihaninta on ollut se, että sekä lapset että koirat ovat kotiutuneet nopeasti. Lapset omaksuvat fiiliksen aikuisilta, ja jos itse pysyy kohtalaisen rauhallisena, ovat lapsetkin rauhallisia vaikka olohuoneessa ei olisi lattiaa eikä kukaan tietäisi minkään esineen sijaintia. Lasten kannalta tärkeintä on ollutkin ehkä se, että he ovat seuranneet remontin edistymistä lähietäisyydeltä. Ensinnäkin se on varmasti ollut heille monellakin tavalla opettavaista, mutta sen myötä he ovat myös huomanneet tilanteen paranevan koko ajan ja ovat alkaneet ymmärtää, että murehtiminen ei auta, jos mitään ei ole tehtävissä.

Kaikkea helpottaisi aika paljon se, että aita olisi jo pystyssä, mutta ei ole. Siispä koirat eivät ole vielä päässeet syventymään talon parhaaseen (joskin myös todella keskeneräiseen) puoleen, eli niiden omaan pihaan. 

Onneksi Kodalle, taas, kuten aina, kelpaa tämäkin.