22.2.2016

Kevättä kyttäämässä, taas

Yhtä varmasti kuin huhtikuu lopulta tulee, tulee helmi-maaliskuussa tarpeeni avautua siitä, miten kevät ei edisty (joskus on kyllä kirjoitettu sen edistymisestäkin). Poljin tänään sohjossa liian suuressa ja liian paksussa talvitakissani ja mietin, miten kukaan selviää sohjoajasta ilman valjakkokoira-apua. 

Yritän aina tervehdyttää ajatteluani perspektiiviharjoituksin, joten tarjoan sellaisen lääkkeeksi tähänkin ahdistukseen.


Tässä ollaan lenkillä marraskuussa, iltakuudelta. Ennen ensimmäisiä lumisateita oli pakko pitää taskulamppua mukana lenkillä, ledeistä ja heijastimista ei ollut mitään apua syystalven säkkipimeydessä – me näimme kyllä kaikki muut, mutta näin matalien ihmisten kanssa liikkuessa ei voinut olla varma siitä, näkevätkö muut meidät.

Mutta nyt ollaan käyty iltaisin ulkona jo kokonaan ilman lisävalaistusta!


Valo on tullut jo, kevät on ihan kohta perillä. Olen tänä vuonna ajatellut ottaa siitä kaiken irti.

15.2.2016

Pitkäaikainen ystävä

Anteeksi, mutta olisiko teillä hetki aikaa keskustella huonekaluista?

Kuvassa tapahtuu kaikenlaista muutakin – matto ja verhot ovat rutussa ja sohvalla luetaan kirjaa yhdelle ihmis- ja yhdelle siperianhuskylapselle – mutta huomaatte varmasti myös tuon noin puolet näköalasta peittävän uuden ystäväni. Olen unohtanut kertoa siitä.


Tämä ei ole sen imartelevin kuvakulma, mutta ei tällaisia ulottuvuuksia oikein sovi kapeammiksikaan kaunistella...

Olemme molemmat suuria Chesterfield-huonekalujen ihailijoita ja olemme odottaneet sopivan sellaisen löytymistä. Jokin aika sitten etsimme jotakin kevyttä ja mahdollisimman valkoista käytettyä nojatuolia, kun löysimme tori.fistä tämän. Tämä oli kaksi kertaa budjetin kokoinen, todella merkittävästi liian suurikokoinen muutenkin – ja, niin, ei myöskään keveä eikä varsinkaan valkoinen. 


Tuoli oli kuulunut myyjänsä edesmenneelle isälle ja oli ollut ainoa huonekalu jonka myyjä oli isänsä jäämistöstä halunnut pitää, mutta sitten se ei ollutkaan sopinut kodin sisustukseen.

Ei tämä ehkä meillekään tänne rivitalon pieneen olohuoneeseen varsinaisesti sopisi, mutta kyllä näin merkittävälle ystävälle on meillä aina tilaa! 


Tuoli käyttää aikansa yleensä tällä tavalla, että sillä on kasa lapsia ja leluja sylissään. Aikuinen mahtuu loikoilemaan sillä poikittain ja siperianhusky ei mahdu sille ollenkaan, joten olohuoneessa on nykyään aina vapaa istumapaikka ihmisille! Hurraa!

Vauva on viikon sisällä tehnyt hampaan ja oppinut ryömimään, saimme hääuutisia ja minä tapasin eilen pienimmän ihmisen jonka olen koskaan tavannut. Ja olemme olleet iltaviiden jälkeen lenkillä niin että on ollut kuitenkin edelleen valoisaa!


Perheen sisäisen kommunikaatiohäiriön takia laumanjohtaja onkin hieman yllättäen juuri nyt matkalla Ruotsiin eikä kotiin, mutta ei se mitään. Ostin eilen uuden kynsilakan, en herännyt aamuneljältä vaikka yksi meistä heräsi vierestäni ja lähti töihin, pukeuduin tänään pääkallopaitaan ja uusiin kukkahousuihin ja radiosta tuli heti ensimmäiseksi aamulla tämä: 


Eikä tässä vielä kaikki! Elämäni muuttuu merkittävästi tällä viikolla: saan passin. Minulla ei ole ollut passia viiteen vuoteen, tällä nimelläni ei koskaan vaikka häistäkin on jo jonkin verran aikaa. Nyt tunnen itseni potentiaaliseksi Phileas Foggiksi tai Dr. Livingstoneksi. Kyllä jokainen matka alkaa passista! Tästä tulee vielä matkablogi! 

11.2.2016

Hän

Tänään olemme olleet yksitoista vuotta yhdessä. Äkkiseltään sitä ajattelisi, että yhteensopiviksi aikuisiksi kasvaminen vaatisi ehdottomasti ainakin sitä että keksii jatkuvasti jotakin uutta juteltavaa. Olen kuitenkin ajan saatossa ymmärtänyt, että ainakin meille puheenaiheiden kannalta olennaisempaa onkin kyetä käymään hissukseen sellaisia ikuisia keskusteluja, jotka eivät tule koskaan valmiiksi.

Meillä kestoaiheita on muutamia (esimerkkejä seuraa). Niitä yhdistää se, että niihin joko ei ole ollenkaan oikeaa vastausta tai jos on, jompi kumpi haluaa silti saada toisen ymmärtämään myös sen väärän vastauksen perustelut. Joistakin kysymyksistä olemme keskenämme ihan samaa mieltä, mutta etsimme oikeaan vastaukseen yhdessä uusia näkökulmia ymmärtääksemme muita paremmin.


Voiko numeroilla 1-7 voittaa lotossa yhtä todennäköisesti kuin millä tahansa muillakin 7 numerolla?

Voivatko riski ja todennäköisyys olla joskus keskenään erisuuruisia?

Jos metsässä kaatuu puu kun kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääntä?

On myös mainittava kysymys, josta emme kykene koskaan keskustelemaan kimpaantumatta, ja ensimmäisenä kimpaantuva osapuoli olen aina minä. Keskustelu on sen osalta mennyt usein asiattomaksikin, on ollut syyllistämistä, pilkkaa ja kaikenlaista sellaista mistä en jälkeenpäin ole ylpeä.

Voiko maksalaatikkoa syödä makean hillon kanssa?



(Hyvää vuosipäivää, rakas! Ajattelin tästä eteenpäin muistaa joka vuosipäivä yllärikortilla. Tämä on se ensimmäinen kortti. Yllätyyyys!)

(Kuvat elämäni ihmisen supervoimasta, kärsivällisyydestä.)

7.2.2016

Siinä iässä

Unohdan valokuvaamisen joskus kuukausiksi. 

Tietenkin on ihan hyvä touhuta välillä eri juttuja, eiväthän kuvausolosuhteetkaan ole ympärivuotisesti kovin tasaisen optimaaliset (kuten eivät lenkkeily- eivätkä askarteluolosuhteetkaan, terv. nimim. Talvella en tee mitään). Mutta jos kameran toisella puolella on muita ihmisiä, valokuvaamisen lopettaminen pitkiksi ajoiksi on oikeastaan aika anteeksiantamatonta varsinkin, jos ne potentiaaliset kohteet ovat tosi nuoria ja kasvavat nopeasti. 

Olen yrittänyt siksi ryhdistäytyä tämän asian kanssa ja pitää kameraa saatavilla. Mutta sitten kun sisarukset leikkivät söpösti keskenään ja yritän kuvata, kaikkiin kuviin ilmestyy korkeita jalkoja, koko ruudun täydeltä. 


Ja kiinnostuneen nenän varjoja.


Olen taistellut haastavien kuvausolosuhteiden kanssa ennenkin, ja vielä sitäkin ennen. Lapset tulevat vuorotellen tähän ikään, jossa kaikista eniten kiinnostaa kameran linssi. Benir on ollut siinä iässä kaksi vuotta.