15.10.2015

Kotikoulu

Olemme mietiskelleet aika paljon sitä, millaista on sitten kun lapset aloittavat koulun. Että joka päivä menevät johonkin, jonne vanhemmat eivät tule mukaan! Ja oppivat siellä vaikka mitä! Ja saavat kavereita! On pohdiskeltu sitä, minkälaisia fasiliteetteja se elämänvaihe vaatii. Kuka kuskaa harrastuksiin koulun jälkeen? Pitääkö välipalan olla valmiina jääkaapissa?

Jotenkin se vaihe on tuntunut vielä kaukaiselta, koska vanhin lapsista on vasta neljävuotias. 

Mutta nyt kävikin niin, että koulun aloitti ensimmäisenä alle kaksivuotias. Kotikoulussa. 


Benirille on nimittäin alettu pitämään jotakin, jota koulun opettaja kutsuu nimellä "pentukoulu", mutta jonka opetussuunnitelmaan kuuluu ilmeisesti ainoastaan se, että Benir istuu hiljaa (tämä on tärkeää – ei saisi ulista yhtään, mutta välillä Benir kapinahenkisesti kuitenkin mouruaa hiljaa), eikä saa liikkua. 


Koulussa on myös toinen oppilas, tuolla takarivissä pöydän vieressä. Ei istu lainkaan niin siivosti paikoillaan kuin tämä eturivin tukioppilas, jolla tosin on välillä hankaluuksia pysyä erossa opettajan työvälineistä. 


"Sä et kyllä voi Benir käydä enää koulussa jos sä oot tollanen koulukiusaaja. Istu nyt alas! Istu alas nyt ja kuuntele!"

Omaksi tehtäväkseni on jäänyt koulun koko henkilökunnan ja oppilaiden ulkoiluttaminen. Olen siis ehkä... liikunnanopettaja?


Koda on ehkä vahtimestari.


Tai kuvataidepuolen malli. Tosi hyvä olemaan pitkiä aikoja paikoillaan!

3.10.2015

Minä, mammanpojat ja lauantai

Vanhemmat lapset ovat yökylässä (meillä oli eilen viides hääpäivä, juhlimme lenkkeilemällä villiin suuntaan, saunomalla yhdeksän jälkeen ja söin kaksi iltapalaa) ja laumanjohtaja töissä, joten olen kolmen mammanpoikani kanssa keskenään kotona. On hiljaista!


(Tuo Valion uusi kreikkalainen litrajogurtti on muuten ihan mielettömän hyvää! 
Mika Häkkisestä kirjoitettu juttu sen sijaan ei ollut.)

Aamulla ihmettelin, miksi siperianhenkilöt jatkuvasti juttelevat eteisessä. Sellaista vaimeaa "Möh?" "Möhmöh!" "Mhhh!"

Ajattelin ensin, että naapurissa on ehkä jotkut yliäänikinkerit, joiden möykän he kuulevat mutta minä en... Mutta sitten kun huomasin itsekin täyttäväni asunnon hiljaisuutta juttelemalla itsekseni (tai siis vauvalle – eli itsekseni), tulin ajatelleeksi, että ehkä koiratkin peittävät hiljaisuutta keskustelulla. Tai sitten ne kuulevat ulkoa tulevat äänet paremmin, kun asunnon sisäpuolella ei ääniä ole.


Yleensä lenkeillä on keskusteluseuraa: käyn kaikki elämäni pitkät keskustelut nykyään lenkkeillessä. Kaksivuotiaan kanssa keskustelen hyvin laajoista asiakokonaisuuksista (aika paljon yläotsikolla Mikä toi on?), nelivuotiaan kanssa kävyistä, kepeistä, kivistä ja niiden keräämisestä ja kolmekymppisen seuralaiseni kanssa kaupungin istutuksista, tietöistä, villiviinistä, lentävistä asioista sekä maailman parantamisesta.

Mutta nyt aamulenkkeilin täydessä hiljaisuudessa. Kirjaston kohdalla siperianhuskyt yrittivät liittyä meidät ohittaneen miehen porukkaan: mies työnsi rattaita ja paimensi samalla kolmea pyöräilevää lasta, joten siperialaiset varmaan kokivat sen olevan lähempänä meidän normaalia lenkkikokoonpanoa.


Benir on ihan mielettömän ärsyttävä juuri nyt, sen kanssa lenkkeileminen on kuin yrittäisi pitää villiä hevosta villalangan päässä. Se kuvittelee jokaisen maahan pudonneen lehden olevan jonkinlaista riistaa ja hyppii lehtikasoissa lennokkaita jänishyppyjä. Meidän lenkkireittien varrella on paljon peltoja ja suuria nurmialueita, joilla pyöriviä lehtiä se vahtaa, vaanii ja vinkuu. Ja seuraavana onkin sitten vuorossa ensilumiaika...

Ajattelin käyttää päivän siivoamiseen. Isän ja tyttären moottoripyörät seisovat vielä toiveikkaina etupihalla, mutta niistä ainakin toisen voisin siirtää jo talviseisontaan.


Muuten tietty voisin siirtää molemmat, mutta kun jalat eivät yllä maahan tuon korkeamman kyydistä.

Heti herättyäni suunnittelin tänään maalaavani, etsiväni jonkun kivan vanhan huonekalun netistä, käyväni kaikki asunnon vaatteet läpi, imuroivani, pyykkääväni ja täyttäväni kaikki vauvakirjat, mutta jo näin ennen puoltapäivää tuntuu siltä, että jostakin hankkeesta on ehkä luovuttava.


Ja onhan sitä tärkeämpiäkin asioita. Benir tässä näyttää esimerkin.