31.12.2015

Äärellä

Täällä on päättymäisillään vuoden viimeinen päiväuniaika. Ja päiväuniaika, kuulkaa, se on meillä taianomainen hetki. Se tuntuu ihan samalta kuin Muumien talviuni, mutta pienemmässä mittakaavassa.


Kuvan henkilö herää päiväunilta aina ensimmäisenä – sisarustensa, koirien ja aikuisten huomaamatta.  Nukuimme sohvalla (Benir myös), kun hän pääsi taas hiippailemaan ihan viereen ilman että meistä kukaan heräsi. Herättyään hän haahuilee villasukissaan lelukorille, katselee ikkunoista ja ohimennen paijailee unisia koiria. Epäilen hänen heräävän ensimmäisenä tahallaan, jotta ehtisi edes hetken tuntea sen Muumien talviunifiiliksen.

Vuoden viimeisenä päivänä tuntuu joskus hyvältä tietää, että ainakin mielen kalenterissa seuraava päivä on jo uuden kirjan puolella. 

Mutta tänä vuonna vuoden päättyminen ei tunnu itselleni helpottavalta, vaan kutkuttavalta. Ihan samalta kuin hyvän kirjan lopettaminen silloin kun se on ensimmäinen useamman kirjan saagasta. Se on hyvä tunne! 



Jos teidän kulunut vuotenne on ollut sellainen jota ei mielellään muistele, antakaa sen mennä ja hukkua taustasurinaan. Se on ohi nyt, ja uuden saa aloittaa heti huomenna.


27.12.2015

Ihan hyvä


Ihan hyvä joulu. Olisin toivonut nukkumattia henkilökohtaiseksi jouluvieraakseni, mutta hänellä oli varmaan jotakin kiireisempää tekemistä. Mökillä oli ilman nukkumattiakin kyllä kuusi aikuista, kolme lasta, kolme koiraa ja kolme vierailijaa, joten ehkä nukkumatti koki ettei mahdu joukkoon sopuisasti. 

Parviprojektia saatiin vihdoin (jouluaattoaamuna! Tip tap!) edistymään niin, että metallisepältä silloin elo-syyskuussa tilatut porraskaiteen pystyrimat kiinnitettiin. 


Kuvasta puuttuu vielä viimeinen rima, mutta kehotankin kiinnittämään keskeneräisen kokonaisuuden sijaan huomiota tuohon rimojen kiinnitykseen: se on laumanjohtajan suunnittelema ja mielestäni varsin nerokas.


Rimoja olisi saanut olla tiheämminkin, mutta tämä oli ainoa tapa saada ne todella tukevasti kiinni. Näin niistä jokainen kestää aikuisenkin painon ilman että tanko heiluu. Mahdun kokonaan (ja helposti) tankojen välistä, joten lapset tulisivat väleistä tietysti sujahtamalla läpi, mutta tämä oli kyllä tiedossa jo silloin kun rimoja tilattiin. Täytyy kehitellä väleihin joku köysisysteemi... 

Olemme täällä ollessamme saaneet suunniteltua kuitenkin sen tärkeämmän osion, eli parven yläosan kaiteen. Se tehdään samanlaisista, mutta valkoisista rimoista ja tilataan samalta metallisepältä. 


Ennen poikittaisköysien ja sen ylemmän kaiteen kiinnittämistä lapsista vain tämä neljällä jalalla kulkeva saa kiivetä parvelle apuvoimitta. 


Nelijalkaisista lapsista puheenollen: nämä leudot talvet alkoivat täältä saaristosta (jo silloin kun olin lapsi, täällä oli aina vähemmän lunta kuin pääkaupungissa), joten se nyt ei sinänsä ole mitään uutta, että meri ei tähän aikaan vuodesta olekaan täällä jäässä. Mutta nyt vesi on ollut välillä niin korkealla, että se on pehmentänyt koko rannan ja saanut Benirin lisäksi myös Kodan vakuuttumaan siitä, että hiekan alla on jotakin. 



Tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun ne tekevät jotain näin liikuttavan yhteistuumin, joten en henno kieltääkään. Vesi nousee kyllä taas lähtömme jälkeen ja tasoittaa jäljet.



Aika tiivistahtisen syksyn taukojen aikana olen yhtäkkiä hoksannut, miten pystyn vähentämään kuormaa omalta mieleltäni ja pidettyä luomisvoimaani (jota käytän polttoaineena ihan kaikkeen tekemiseeni) yllä: olen alkanut kirjoittamaan muistiinpanoja. Olen aina tuntenut intohimoisesti muistikirjoja ja muistiinpanovälineitä kohtaan, mutta nyt – 20 vuoden yrittämisen jälkeen – olen vihdoin hoksannut, minkälaiset sopivat itselleni parhaiten, miten niitä kannattaa käyttää ja mihin niillä kannattaa pyrkiä. Sain Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman muistikirjan joululahjaksi ja aloitin sen heti. 

  
Laumanjohtaja poraa kattoon reikää, vauva syö peittoa, kuuntelen Tuomoa ja koirat katsovat merelle. Pitäisi pakata ja lähteä kotiin. Siellä on yksi olohuoneen pöytä vaihdettavana (ei uuteen). Ja ehkä yksi tuoli kotiutettavana. Ja niin paljon muistiinpanoja kirjoitettavana. 


P.S. 
Lisäsin tägeihin tunnisteen vuoden tai puolen projekti, jonka alle lisään kaikki nämä meidän pitkäkestoisemmat remppaprojektit. Ettäs tiijjätte. 

23.12.2015

Jouluntaionta

Olen tyypillisesti juhlapyhät, aatot ja -päivät ainakin osittain ilman perheen toista aikuista – vaikka hänen läsnäolonsa olisi minulle tärkeää. Se on muuttanut tapaani suhtautua kaikkiin juhliin. 

Ennen yritin asennoitua kansallisia juhlia kohtaan hylkivästi. Se asenne muuttui ongelmalliseksi silloin, kun esikoinen alkoi ymmärtää elämää kodin ulkopuolella. En halunnut lasten toistuvien juhlamuistojen olevan kokonaan erilaisia kuin kaikilla heidän ystävillään. 


Muutama vuosi sitten päätin, että okei – täytyy ottaa käyttöön sellaisia rutiineja, jotka ovat jollain tavalla niin inspiroivia, että pidän niistä kiinni vaikka olisin koko juhlaviikon jatkuvassa kotivuorossa yksin.

Joulussa on se hyvä puoli, että sen kollektiivinen valmisteluaika on pitkä. Koska sen juhlistaminen jakautuu laajalle alalle eli muillekin päiville kuin aatolle, sen perinnekavalkadin joukossa on paljon sellaisia juttuja, joita pari työvuoroa eivät voi pilata. Tällaisessa ajattelukuviossa pyöriessäni tapahtui muutama vuosi sitten niin, että päätin alkaa askartelemaan joulukortteja joka vuosi.


"Aloitan" korttien tekemisen "perinteisesti" heti itsenäisyyspäivän jälkeen. Se tarkoittaa sitä, että levitän ruokapöydän toiselle puolikkaalle askartelutarvikkeet ja vähän näpräilen jotain, minkä jälkeen käytän seuraavat kaksi viikkoa johonkin ihan muuhun samalla kun ajattelen kortteja aktiivisesti.


Tänä vuonna tämä ajattelupainoitteinen aktiivisuusvaihe oli niin pitkä, että olin itsekin iloisesti yllättynyt kun sain kortit kuitenkin valmiiksi.


Puolivälissä tekemistä hoksasin, että näistä tulee ehkä vähän enemmän mieleen tosi uhkaava nukkumatti kuin tonttu... Mutta eikös nukkuminen ole aika monen jouluperinne? Niin! On se! Kyllä väitän, että nukkumatti on nykyaikuisille paljon mieluisampi jouluvieras kuin esim. joulupukki!

Koska nämä joulupäivitykset on hyvä lopettaa aina rentoutusharjoitukseen, laitan tähän vielä dokumentaatiota siitä, kuinka me Benirin kanssa viime yönä lojuimme ajattelemassa sitä, että tänä jouluna meillä kaikilla on ihan oikeasti joululomaa.


Joulumusiikki on kyllä sellainen jouluperinne, jota en missään olosuhteissa tule omaksumaan. Mutta ehkä tästä sitä vastaan kampanjoimisesta on jo muodostumassa jonkinlainen perinne! Tässä suositukseni vaihtoehtoiseksi joulumusiikiksi:


Aiemmat ehdotukset täällä ja täällä. Hyvää joulua, te kaikki siellä! ♥

19.12.2015

Lyhyt muisti

Blogin arkistoja siivoillessani olen löytänyt tusinan verran julkaisemattomia tekstejä. Tämä seuraava on kesältä 2014, Benir oli silloin niin pieni että sillä oli vielä rillitkin päässä! Se täyttää tammikuun alussa kaksi vuotta, ja touhu on edelleen ihan samanlaista kuin tuolloin.

***

Päästän koirat pannoista pihaportilla. Ne juoksevat ovelle ja astelevat sen edessä hermostuneesti, vilkuilevat taakseen kun näprään portin kiinni ja paimennan lapset takapihalle. Kun vihdoin kurkotan avaamaan ovea, koirien innostus on jo niin suurta että haukahdellaan ja tönitään, joskus noustaan takajaloillekin. Ja heti kun ovi avautuu edes raolleen, ohitseni rynnätään sisälle. Tassut liukastelevat parketilla, matot rullautuvat ryttyyn. Benir vetää mutkan vähän pitkäksi ja liukuu melkein takaovelle saakka, joten keittiön kautta oikaiseva Koda ehtii juomakupille ensimmäisenä.

Sitten kuuluu latkintaa. Välillä korahduksia. Maisk maisk maisk maisk. Kun ensimmäinen kupillinen on juotu, toinen ryyppääjistä tulee ilmoittamaan asiasta tuijottamalla minua kärsimättömästi.

Täytän vesikupin uudestaan. Sitten – ihan joka kerta – tapahtuu seuraavaa: Koda etsii itselleen viileän, rauhallisen nurkan ja laittaa silmät kiinni, kun taas Benir on jo täydellisesti unohtanut kaiken viimeisen vartin sisällä tapahtuneen ja alkaa kiertää ikkunalta ikkunalle haaveilemassa siitä, kun edes joskus pääsis ulos.

13.12.2015

Valkoisen sohvan myytti

Ystäväni saa keväällä vauvan, mitä odotan suurella innolla. Minulla ei ole sisaruksia, joten parhaiden ystävieni lapset ovat lähin kokemukseni sukulaislasten kaltaisista pienhenkilöistä.

Tämä nyt lisääntyvä ystäväni on kohdannut aika paljon sellaista, että muut, etenkin jo lapsia saaneet ihmiset pelottelevat siitä, miten kannattaa tehdä sitä sun tätä nyt kun vielä voi. Minusta se on pöyristyttävää ("Shock! Horror!" sanoisi lukioaikainen englanninopettajani) käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Ensinnäkin siksi, että sellainen pelottelu ei hyödytä mitään, mutta ennen kaikkea siksi, että ne esitetyt väitteet ovat aina valheellisia. 

Tälle ystävälleni sanottiin esimerkiksi taannoin, että kannattaa nyt nauttia siitä teidän vaaleasta sohvasta kun vielä voit, koska kohta lapset sotkevat sen ruoalla

Höpönlöpön!


Kuten mahdollisesti tiedättekin, ostin meille kesällä käytetyn sohvan 150 eurolla, koska Benir söi täytteet siitä edellisestä (edellinen sohva muuten korjautettiin verhoilijalla, siihen ostettiin uudet päälliset ja nyt se jatkaa elämäänsä onnellisen benirittömänä vanhempieni mökin vierashuoneessa). 

Ja kuulkaa, tämä on väriltään sekä kivoin että käytännöllisin sohva jonka kanssa olen asunut.


Ensimmäinen syy on se, että koska siperianpeffat irrottavat itsestään lähinnä pelkästään valkoista karvaa, valkoinen sohva ei näytä jatkuvasti siltä niin kuin meillä ei imuroitaisi koskaan. 


Toinen syy on se, että valkoinen sopii yhteen ihan kaikkien värien kanssa. Jos esimerkiksi maailman pisimpään jatkuneet syksyiset kurakelit pakottavat pesemään koristetyynynpäällisiä ja torkkupeittoja jatkuvasti, kaapista löytyy tilalle aina korvaajat, koska sohvan kanssa yhteen sopii mikä tahansa. 

Muutaman olennaisen osatekijän olen kuitenkin havainnut: 

1) Valkoisessa sohvassa täytyy olla kokonaan irrotettavat päälliset sekä istuintyynyt, jotka voi kääntää ympäri. 
2) Valkoisen sohvan päällisen täytyy olla mahdollisimman keinokuituista kangasta ja konepestävä. 

Olen tietysti aina haaveillut valkoisesta pellavasohvasta, mutta siitä haaveesta on ehkä luovuttava. Tämän keinokuituisuuden juju on siinä, että koska keinokuitu kuivuu nopeasti, kaikki tahrahätätilanteet hoituvat helposti. Jos vieraita on tulossa illalla ja joku tahrii onnistuneesti vaikka ihan koko sohvan aamulla, päälliset ehtivät hyvin pesukoneeseen ja tulevat koneesta melkein kuivina ulos. 


Eivätkä lapset sottaa sohvaa ruoalla, koska eivät syö muualla kuin ruokapöydän ääressä. Mutta kun lapset ovat menneet nukkumaan, me aikuiset kyllä syöpöttelemme sohvalla salaa kuin holtittomat pienet porsaat. Sohvaa on tahrittu tähän mennessä ketsupilla, omenamehulla ja mustikkajogurtilla.

Ja kun sanon että on tahrittu, tarkoitan, että minä olen tahrinut. 


P.S.
Huomatkaa, kuinka ovelasti toinen domestikoitunut kaupunkisusi käyttää mahapuolensa väritystä hyväkseen ja maastoutuu sohvaan loikoilemalla sillä lähinnä vatsapuoli ylöspäin. 

8.12.2015

Keinovaloa

Mikäli ette ole joulusta stressaavaa tai sitä koko joulukuun ajan valmistelevaa ihmistyyppiä, mutta haluaisitte olla, tehkää niin kuin minä – kiinnittäkää joulukalenteri peiliin! Siten aina silloin kun tekee mieli katsoa itseään peilistä, tuleekin katsoneeksi koko loppukuuta ja aivan huomaamattomasti kerättyä stressikierroksia.


Tänä vuonna minulla on kunnia pitää joulukalenteria kahdelle lapselle ja yhdelle aikuiselle. Aikuista varten jokaisessa taskussa on suklaata. Joku on käynyt maistelemassa niitä salaa, mutta ennakko-oletuksista poiketen en epäile tihutyöstä Beniriä... 

Tämä asuinalue on rakennettu aika tiheään, ja tähän aikaan vuodesta aurinko ei käy tarpeeksi korkealla, jotta yltäisi paistamaan ikkunoihin kattojen yli. Mutta joka iltapäivä noin puoli kolmelta aurinko kajastaa suoraan naapurin olohuoneen läpi meidän olohuoneen takanurkkaan ja viipyilee siinä kymmenisen minuuttia. 


Se on niin lyhyt hetki, että nytkin se jäi pääosin kuvaamatta, kun huomio herpaantui sohvalla venyttelevään siperianhuskyyn.


Niinä vuorokaudenaikoina joina aurinkoa ei näy, suosittelen keinovaloksi musiikkia! Tässä sitä tarkoitusta varten aivan uutta Coldplayta, joka on mielestäni tehnyt vuoden parhaan albumin. Taas. 

4.12.2015

Kalikasta ja bloggaamisesta

Jokin aika sitten kommenttipuolella haluttiin tietää, mitä Benirin lempilelulle eli Kalikalle kuuluu. 

Oikein hyvää, kiitos kysymästä. 


Emme ole kovin erilaisia, Kalikka ja minä – meidän molempien olevaisuuden terävimmät kulmat ovat vuosien saatossa hioutuneet pyöreiksi. Ja Benir pitää meitä molempia maailman parhaina unikavereina.


Aiheesta luiskahdamme sulavasti kukkaruukkuun: en pidä blogien meta-analyyseista. Mutta nyt sellainen on tarpeen.

Kuten olette ehkä huomanneetkin, tästä blogin päivittämisestä ei tunnu tulevan yhtään mitään. Sille ei ole edes mitään ymmärrettävää syytä, koska aikaa kyllä saa aina järjestymään, mutta tuntuu että olen unohtanut sen, minkälaisista asioista tänne voi kirjoittaa.

Tällaisessa tilanteessa moni tietysti ymmärtäisi lopettaa bloggaamisen ja siirtyä harrastamaan vaikka kutomista, mutta koska minä en ymmärrä (ja koska olen saanut lähiaikoina niin ihania viestejä teiltä lukijoilta (kirjoitin tähän ensin "lukioilta"), ja myös koska olen todella huono kutomaan mutta ihan okei kirjoittamaan), ajattelin lähestyä ongelmaa yllättävältä suunnalta – en ole koskaan pitänyt kiinni säännöllisestä postausrytmistä, mutta nyt aion aloittaa. Jos olen ilman periaatteita ja säännöllisyyttä onnistunut kirjoittamaan blogia kuusi vuotta, niin kyllä tällä skarppaamisella nyt varmaan ainakin seuraavat kuusi vuotta pärjätään.

P.S.
Ainiin hei! Facebookin puolella tästä muistuttelinkin jo, mutta se Cooking With Kasmirin jakso jossa vieraina on meidän koir... eikun siis niitä jotain räppäreitä, on katsottavissa kokonaisuudessaan esim. tästä:

18.11.2015

Lapsuusmuistot

Lasten kasvattaminen on kammottavan vastuullista. Se että pyrkii pitämään lapset vahingoittumattomina on vasta toinen puoli – tajusin vasta hiljattain että hitto, olen lasteni lapsuudessa jatkuvasti paikalla. Sisällyn siis todennäköisesti jollain tavalla suurimpaan osaan lasteni lapsuusmuistoista. 

Muistojen tallentuminen ja etenkin pysyminen muistissa on pikkulasten kanssa vähän sattuman kauppaa, joten en oikeastaan voi mitenkään tietää, mitkä asiat lapseni muistavat jälkeenpäin, eli millaisena lasteni muistoihin piirryn. Voi olla, että muistavat sen kerran kun lähdettiin yhdessä hääjuhliin (siinä muistossa äidillä on ammattilaisen tekemä meikki ja tuore pioni Katri Niskasen mekon miehustassa), tai sitten sen, kun isin ja yhden kummisedän kanssa pääsi kartanoon aamiaiselle (koska äiti ei ollut nukkunut yöllä yhtään eikä väsymykseltään pystynyt oikein puhumaankaan – tähän muistoon ei sisälly ammattilaisen meikkiä eikä tuoreita kukkia).

Olennaisin kysymys on tietysti se, mitä Benir muistaa lapsuudestaan sitten aikuisena. 


Muistaako se loikoilleensa ruokapöydän alla syömässä pientä Nuuskamuikkusta samalla kun kotona oli paljon muita ihmisiä kylässä? (Tämä tapahtui muuten toissa päivänä.)


Onko sen noloin lapsuusmuisto se, kun kerran lenkkeiltiin bussipysäkin ohi ja Benir ihan vahingossa haistoi yhden naisen pyllyä? Tai se, kun äidillä oli ollut ystävä kylässä saunomassa ja seuraavana aamuna Benir löytyi nuolemasta lauteita?

Muistaako se sen kerran, kun lintukoira juoksi lenkillä vapaana meitä vastaan ja äidiltä pääsi sellaisia kirosanoja joita Benir ei ollut aiemmin kuullut?

Vai sen, että äidin syliin pääsi aina? (Vaikka sohvalla olisi ollut muitakin ja vaikka ne kaikki muut olisivat huutaneet että onko ton koiran tosiaan ihan pakko tunkea tähän nyt!?)

10.11.2015

Tuotantoassistentit

 Luovan viihteen toimisto Jook Jointissa työskentelevä ystäväni kysyi jokin aika sitten, että voisiko meille tulla kuvaamaan yhtä Cooking With Kasmirin jaksoa niin, että koirat olisivat kotona.

Ensin oli tietysti venyttävä äärimmilleen jottei loukkaantuisi siitä ettei ketään kiinnostanut, olenko minä paikalla. Mutta sitten suostuin.

Jook Jointin YouTube-kanavalla pyörivän Cooking With Kasmirin idea on se, että aiemmin kokkina työskennellyt Kasmir kokkaa ja samalla jutellaan jonkun julkkisvieraan kanssa. Tässä jaksossa vieraana oli Teflon Brothers, joista tiesin etukäteen lähinnä sen, että heitä on kolme ja että he tekevät jonkinlaista musiikkia. 

Huomautin ystävälleni – joka kyllä on vieraillut meillä useaan kertaan ennenkin – että meidän keittiöhän ei sitten sovellu minkäänlaiseen kuvaamiseen, koska on aika ahdas ja kerroksen nurkassa. 

"Joo, ei se haittaa", hän sanoi. "Me voidaan kyllä kokata siinä teidän ruokapöydän ääressä".


Tässä on Benirin ilme, joka sillä oli koko sen ajan kun ruokapöydän ääressä kokattiin. 


Ohjaaja toivoi että koirat voisivat osallistua ruoanlaittoon mahdollisimman paljon. Sitä ei ollut kovin vaikea toteuttaa.



Koirat piti käskyttää kameran edestä sivuun vain kerran: sohvalla kuvattiin Axlia ja Kasmiria tutustumassa iPadilla Alepan kauppakassipalveluun, ja jostain syystä kuvaaminen priorisoitiin sen edelle, että Benir olisi juuri silloin halunnut ihan hirveästi syliin. 


Koda vietti suurimman osan kuvausajasta keittiössä. Se on aina pitänyt tästä ystävästäni, joka teki kuvausten ajan keittiössä töitä (ei valitettavasti kotitöitä) ja oli ainoa Kodalle tuttu ihminen joka oli kuvauksissa koko ajan paikoillaan. Ja söi juustonaksuja. 


Benir piti eniten äänimiehestä, kameramiehestä, jokaisesta joka päästi syliin, Kasmirista joka osasi rapsuttaa silmien välistä, yhden Teflon Brotherin housuista, pekonista, ja ruokakassin kanssa meille tulleesta Alepan kauppakassipalvelun työntekijästä. 


Koda piti eniten siitä, kun kaikki poistuivat. 

Ilmoitan sitten kun jakso tulee nettiin! 

2.11.2015

Viikottomat

En pysy viikkojen mukana. 

On hirveän vaikea arvioida sitä, kuinka monta viikkoa jostakin tapahtumasta on kulunut, koska meillä ei ole oikeastaan minkäänlaista viikkorytmiä. 

Olin ajatellut olevani ainoa joka on maailmasta huolestuttavasti irrallaan, kunnes sitten sain tänään hääpäiväruusuja laumanjohtajalta. Siis tietysti on aina kivaa saada kukkia, mutta meillä oli hääpäivä kuukausi sitten. Ja hän kyllä muisti minua silloinkin, mutta oli neljässä viikossa unohtanut sen. 


Vauva yrittää lähteä liikkeelle. Ensimmäinen kehitysaskel olisi se, että hän oppisi kääntymään vatsalleen. Benir kannustaa hankkeessa pitämällä vauvalle seuraa – mistä on oikeasti aika paljon hyötyä! Vaikka isoa koiraa ja pientä ihmistä täytyy tietysti vahtia vieressä, vauva katselee paljon mieluummin koiria ja siskojaan kuin leluja tai äitiään. 


Benir täyttää tammikuussa kaksi vuotta, mutta sitä edelleen häiritsee valokuvatuksi joutuminen. Mihinkään ei pysty keskittymään rauhassa kun se ämmä tulee kameran kanssa sohimaan!


15.10.2015

Kotikoulu

Olemme mietiskelleet aika paljon sitä, millaista on sitten kun lapset aloittavat koulun. Että joka päivä menevät johonkin, jonne vanhemmat eivät tule mukaan! Ja oppivat siellä vaikka mitä! Ja saavat kavereita! On pohdiskeltu sitä, minkälaisia fasiliteetteja se elämänvaihe vaatii. Kuka kuskaa harrastuksiin koulun jälkeen? Pitääkö välipalan olla valmiina jääkaapissa?

Jotenkin se vaihe on tuntunut vielä kaukaiselta, koska vanhin lapsista on vasta neljävuotias. 

Mutta nyt kävikin niin, että koulun aloitti ensimmäisenä alle kaksivuotias. Kotikoulussa. 


Benirille on nimittäin alettu pitämään jotakin, jota koulun opettaja kutsuu nimellä "pentukoulu", mutta jonka opetussuunnitelmaan kuuluu ilmeisesti ainoastaan se, että Benir istuu hiljaa (tämä on tärkeää – ei saisi ulista yhtään, mutta välillä Benir kapinahenkisesti kuitenkin mouruaa hiljaa), eikä saa liikkua. 


Koulussa on myös toinen oppilas, tuolla takarivissä pöydän vieressä. Ei istu lainkaan niin siivosti paikoillaan kuin tämä eturivin tukioppilas, jolla tosin on välillä hankaluuksia pysyä erossa opettajan työvälineistä. 


"Sä et kyllä voi Benir käydä enää koulussa jos sä oot tollanen koulukiusaaja. Istu nyt alas! Istu alas nyt ja kuuntele!"

Omaksi tehtäväkseni on jäänyt koulun koko henkilökunnan ja oppilaiden ulkoiluttaminen. Olen siis ehkä... liikunnanopettaja?


Koda on ehkä vahtimestari.


Tai kuvataidepuolen malli. Tosi hyvä olemaan pitkiä aikoja paikoillaan!

3.10.2015

Minä, mammanpojat ja lauantai

Vanhemmat lapset ovat yökylässä (meillä oli eilen viides hääpäivä, juhlimme lenkkeilemällä villiin suuntaan, saunomalla yhdeksän jälkeen ja söin kaksi iltapalaa) ja laumanjohtaja töissä, joten olen kolmen mammanpoikani kanssa keskenään kotona. On hiljaista!


(Tuo Valion uusi kreikkalainen litrajogurtti on muuten ihan mielettömän hyvää! 
Mika Häkkisestä kirjoitettu juttu sen sijaan ei ollut.)

Aamulla ihmettelin, miksi siperianhenkilöt jatkuvasti juttelevat eteisessä. Sellaista vaimeaa "Möh?" "Möhmöh!" "Mhhh!"

Ajattelin ensin, että naapurissa on ehkä jotkut yliäänikinkerit, joiden möykän he kuulevat mutta minä en... Mutta sitten kun huomasin itsekin täyttäväni asunnon hiljaisuutta juttelemalla itsekseni (tai siis vauvalle – eli itsekseni), tulin ajatelleeksi, että ehkä koiratkin peittävät hiljaisuutta keskustelulla. Tai sitten ne kuulevat ulkoa tulevat äänet paremmin, kun asunnon sisäpuolella ei ääniä ole.


Yleensä lenkeillä on keskusteluseuraa: käyn kaikki elämäni pitkät keskustelut nykyään lenkkeillessä. Kaksivuotiaan kanssa keskustelen hyvin laajoista asiakokonaisuuksista (aika paljon yläotsikolla Mikä toi on?), nelivuotiaan kanssa kävyistä, kepeistä, kivistä ja niiden keräämisestä ja kolmekymppisen seuralaiseni kanssa kaupungin istutuksista, tietöistä, villiviinistä, lentävistä asioista sekä maailman parantamisesta.

Mutta nyt aamulenkkeilin täydessä hiljaisuudessa. Kirjaston kohdalla siperianhuskyt yrittivät liittyä meidät ohittaneen miehen porukkaan: mies työnsi rattaita ja paimensi samalla kolmea pyöräilevää lasta, joten siperialaiset varmaan kokivat sen olevan lähempänä meidän normaalia lenkkikokoonpanoa.


Benir on ihan mielettömän ärsyttävä juuri nyt, sen kanssa lenkkeileminen on kuin yrittäisi pitää villiä hevosta villalangan päässä. Se kuvittelee jokaisen maahan pudonneen lehden olevan jonkinlaista riistaa ja hyppii lehtikasoissa lennokkaita jänishyppyjä. Meidän lenkkireittien varrella on paljon peltoja ja suuria nurmialueita, joilla pyöriviä lehtiä se vahtaa, vaanii ja vinkuu. Ja seuraavana onkin sitten vuorossa ensilumiaika...

Ajattelin käyttää päivän siivoamiseen. Isän ja tyttären moottoripyörät seisovat vielä toiveikkaina etupihalla, mutta niistä ainakin toisen voisin siirtää jo talviseisontaan.


Muuten tietty voisin siirtää molemmat, mutta kun jalat eivät yllä maahan tuon korkeamman kyydistä.

Heti herättyäni suunnittelin tänään maalaavani, etsiväni jonkun kivan vanhan huonekalun netistä, käyväni kaikki asunnon vaatteet läpi, imuroivani, pyykkääväni ja täyttäväni kaikki vauvakirjat, mutta jo näin ennen puoltapäivää tuntuu siltä, että jostakin hankkeesta on ehkä luovuttava.


Ja onhan sitä tärkeämpiäkin asioita. Benir tässä näyttää esimerkin.