Ei oo niin justiinsa

Kasvatusperiaatteet ovat usein teoreettisella tasolla vähän erilaisia kuin toteutuessaan. Etenkin silloin, kun kasvatettavia on enemmän kuin yksi.

Ihmiskasvatettavien kanssa olen kyllä tiukka. Siis en julma, mutta pidän kiinni käytännöistä ja olen tarkka ja ennakoiva.

No… näiden muiden kasvatettavien kanssa olen sitten kyllä lepsumpi. Tai siis lepsu. Ehkä lepsuin. Pidän kiinni jutuista, jotka ovat ehdottomia, mutta teen myönnytyksiä ja rikon sääntöjä itse.

Ja annan neuvotteluvaraa.

Yksi sääntö, jonka yksityiskohtia on muutettu koirien oma-alotteisen soveltamisen tuloksena, on leikkisääntö:

Sisällä ei saa painia.

Siperianhuskyt ovat lisänneet sääntöön alaviitteen:

Paitsi jos painii paikoillaan nousematta seisomaan.

No okei.

Rakkaudesta

Hyvää rakkausviikkoa!

Jos näitte tänään lenkkipolulla pyllistelevän pariskunnan ottamassa kuvia koiran selästä, niin siinä oltiin sitten minä ja laumanjohtaja (se toisen remmin päässä ollut naali oli Benir ja rattaissa muriseva lapsi meidän toinen jälkeläinen). Syy oli tämä Kodan jostakin kyytiinsä ottama rakkausasuste.

Yksivuotias on tällä viikolla osoittanut rakkauttaan sanomalla toisen sanansa - koijja. Koijja tarkoittaa Beniriä. Kodaan kohdistuvan rakkautensa hän osoittaa syöttämällä Kodaa lusikalla omalta lautaseltaan.

Rakas ystäväni osoitti rakkauttaan ajattelemalla minua kaupassa. Hän näki jotakin jonka tiesi minun tarvitsevan ja lähetti siitä kuvan. Kävimme sitten tänään yhdessä ostoksilla.

Ajattelin itse osoittaa rakkauttani lähtemällä huomenna ehkä mustavalkobileisiin. Rakkaus on vähän sellainen kirous, ettei kotoa haluaisi lähteä ikinä mihinkään, jos se kaikista paras seura ei tule mukaan.  Mutta mikäli satutte samoihin juhliin ja näette lyhyen henkilön raidallisessa mekossa, korkkarit ja vesilasi kädessä, hiukset harjaamatta ja ääni vähän liian kovalla, tehkää salainen tervehdys!

Ja koska emme ole sopineet salaisen tervehdyksen yksityiskohdista ja koska kuitenkin unohdan koko tämän jutun, voimme sitten yhdessä nauraa hämmennykselleni.

Lopuksi ykkösvalintani tämän viikon rakkausjuhlamusiikiksi:

Hatut, lohikäärmeet, tutkimusmatkat ja muut

Olen tässä suunnitellut aloittavani erikoisten ammattipäähineiden keräilemisen (on jo 1-3kpl riippuen siitä, lasketaanko aviopuolisoiden omaisuus tältä osin yhteiseksi), harhaillut kulkutautisairaalan huoneissa, itkenyt tosi paljon lohikäärmeensä kiinni kytkeneen äidin puolesta ja yrittänyt repiä koiranpennulta kulmahammasta.

On kiehtovaa, kun perheessä on kaksi hampaita valmistavaa henkilöä, jotka edustavat keskenään eri eläinlajeja. On kiinnostavaa seurata, kuinka erilaisilla asenteilla he lähestyvät ongelmaa; toinen kokee jomottavat ikenet ensisijaisesti minun syykseni, kun toisen ongelmanratkaisutaktiikan keskiössä on kaiken puisen pureskeleminen silleen ohimennen. 

He kuitenkin tuntevat voimakasta veljeyttä tämän yhteisen ongelmansa äärellä ja ovat alkaneet siksi kahteen pekkaan harrastaa esimerkiksi sanomalehtiä.

Ihan vaan siis yleisesti, esimerkiksi lehtien päällä lojuen. En tiedä, miten tuo teesihti (tai helmet) liittyy toimitukseen, mutta eipä asia minulle kuulukaan.

Koiranpennun varhaiset päihtymyskokeilut: sanomalehtimuste.

Yksivuotiaasta ja Beniristä on siis kertynyt aika paljon yhteiskuvia, mutta olen solidaarisuuden nimissä yrittänyt muistaa ottaa niitä myös koiranpennusta ja vanhemmasta lapsesta. 

Aika vaihtelevalla menestyksellä.

Katsoimme taannoin Tutkimusmatkan maailman ääriin, se on Areenassa vielä pari viikkoa. Olen sen jälkeen ajatellut (usein), että jos dokumentissa haastatellut miehet perustaisivat uskonnon, liittyisin heti. Ja ehdottaisin jotain erikoista hattua lahkolaisten tunnusmerkiksi. Siinä olisi ehkä hapsuja. 

Suosikki

Kaikista imartelevin suosio on sellaista, joka ylittää lajirajat. Huhtikuun lopulta lähtien olen - nimeltämainitsemattoman henkilön sinnikkään vakuuttelun seurauksena - alkanut uskoa olevani maailman kaikista merkittävin, erehtymättömin ja viehättävin henkilö. 

Suosio tulee ylitsevuotavasti ja kaikissa tilanteissa. 

Kun istun alas kotona:

Kun istun alas mökillä:

Kun yritän lukea lehteä:

Kun olen rasvannut jalat:

Kun katson telkkaria:

Kun olen ajatellut nukkua:

Lisäksi minulle osoitetaan spontaani serenadi aina kun tulen kotiin, alakertaan, toisesta huoneesta, suihkusta, postilaatikolta, takapihalta tai lattialle istumaan.

Laumanjohtajan mielestä tulen katumaan imarreltua suhtautumistani sitten, kun Benir on tuplannut painonsa ja voimansa ja säntää edelleen riemuiten syliini. 

Minun mielestäni laumanjohtaja voisi ottaa mallia. Ainakin serenadiasiassa. Syliin en sitä kyllä ota. 

Pöytäsaaga, osa neljä

Tämä jo eeppisiin mittasuhteisiin kasvanut pöytäfarssi, jonka ytimessä on täydellinen kyvyttömyyteni löytää meille sopiva olohuoneen pöytä, on saanut taas jatko-osan.

Meillä on ollut tuon viime kesänä tehdyn pyörällisen pöydän kanssa kolmiosainen ongelma: yksivuotias käyttää sitä rollaattorinaan (kovaa vauhtia kaikkien sääriä päin), koiranpentu skeittaa sillä, ja sen päällä nukutaan.

Jatkuvaan kieltämiseen kyllästyy, joten ajattelimme siirtää pöydän hetkeksi syrjään. Koska "kesä" tarkoittaa kielessäni "käsihiomakonekelejä", ajattelin sitten askarrella itse tilalle uuden.

Pöytä maksoi alunperin kymmenen euroa ja näytti tältä.

Ilmeni, että kansi on viilutettua lastulevyä, eikä sitä voi todellakaan hioa. Tilasimme paikallisesta rautakaupasta tilalle massiivikoivuisen hieman alkuperäistä pienemmän levynkannen, joka maksoi noin 150 euroa. No, ei se mitään. Sisustusfilosofiani on se, että jos esine on hyödytön tai epämieluisa muokkaamattomana mutta sille on käyttöä paranneltuna, siihen satsaaminen kannattaa.

Jalkojen hiomiseen meni pari päivää (ja ehkä myös naapurisuhteet) ja uutta kantta piti odottaa noin viikko. Sitten kansi piti hioa ja kaikki valkovahata kahteen kertaan. Pöytä oli alunperin aika korkea, noin 55-senttinen, joten samalla sen jalkoja myös lyhennettiin viitisen senttiä. Etsiskelen vielä sopivampia kuusiokolopultteja, siksi kuvasta puuttuu yksi.

Kuva on vino ja pöytä näyttää siinä epätasaisen vaaleanpunaiselta, mutta oikeasti se on tosi hieno! Yritän vaan täällä parhaani mukaan selviytyä näissä ekstriimeissä kuvausolosuhteissa!

(Yksivuotias on alkanut pukeutua helminauhaan näin kotioloissakin. Ei kait siinä mittään.)

Pöytäfarssin aiemmat osat täällä ja täällä. Uutta jatko-osaa ei - korostan, ei - ole tarkoitus julkaista joka vuosi.