29.4.2014

Bebe Nazir

Muistin muutaman asian koiranpennuista (tuoksun, turkin, hampaat, etenkin ne hampaat), mutta aika moni juttu on pitänyt opetella uudelleen. Koiranpennun käsitteleminen on niistä yksi, sillä lähivuosilta tuntumaa on vain aikuisista koirista. 


Siperianhuskynpennut ovat eräänlaisia haitarieläimiä, vähän kuin tosi suuria kissoja. Kun toisesta päästä nostaa, keskivartalo venyy... ja venyy... ja venyy. Benirillä on lisäksi jumalattoman pitkät jalat. Se on niin kuin supermallit - all legs.


Erilaista tällä kerralla on sekin, että toisin kuin aiempina pentuaikoina, nyt olen myös ihmislasten äiti ja otteeni kaikkien lajien poikasiin on siksi erilainen. Lempinimeni Benirille on siis tietty Bebe. Laumanjohtajan lempinimi Benirille on Abu Nazir...


Pidän vapusta sitä enemmän, mitä kaukaisemmalta ajatus Kaivopuistosta tuntuu. Tänä vuonna ollaan jo niin pitkällä, että olemme tehneet simaa itse.

Siman valmistaminen on ollut ihan mielenkiintoinen muutaman päivän prosessi, sillä meistä kumpikaan ei ymmärrä kemiasta yhtään mitään, mutta etenkin laumanjohtaja ehdottomasti kuvittelee ymmärtävänsä ja suhtautuu minuun kuin laboratorion finninaamaiseen kesäharjoittelijaan. Oletan yhteistyömme lopputuloksen olevan mitä tahansa paloviinan ja mehukatin väliltä.


Ainakin Benir nuolee simaista työtasoa silmät kiiluen. Vaikka eihän siitä nyt mitään voi päätellä - heräsin tänään puoli kuudelta siihen, että se söi ahnaasti porraskaidetta.

24.4.2014

Hys hys

Näytän jotain nopeasti, mutta täytyy olla aivan hiljaa.



Tässä on Benir. Hän on uskomattomien onnenkantamoisten ja sattumien tuloksena nyt meistä kuudes.


Tiedän, mitä ajattelette - onko se napakettu?  Ei, kyllä se siperianhenkilö on. Kerron lisää myöhemmin, nyt laumanjohtaja on Englannissa ja minä näiden kanssa keskenäni kotona, joten on hyvin tärkeää, ettei napaket.. Benir herää ennen kuin ehdin siivota, tehdä ruokaa, syödä ja laittaa ihmislapset päiväunille. 

(Joten arvatenkin silmät rävähtävät auki, häntä jatkaa vispaamistaan ja naskalihampaat iskevät lenkkareihin tasan sillä hetkellä, kun sammutan tietokoneen.)

20.4.2014

Lue tämä

Nidon kuoltua äiti sanoi, että sun pitäis kirjoittaa Nidosta kirja.

Mutta se kirja on oikeastaan jo kirjoitettu. Sitä suositeltiin minulle kauan aikaa sitten ja olen valtavan onnellinen siitä, että kesti näin kauan lukea kirja loppuun asti.

Katsokaas, Mark Rowlands on filosofian professori, joka 1990-luvun alussa osti hetken mielijohteesta sudenpennun. Rowlandsin perhe oli tämän lapsuudessa harrastanut ongelmakoirien pelastamista ja oli erikoistunut etenkin hankaliin tanskandoggeihin, joten Markia ei sudenpennun ostaminen turhia jännittänyt.


Sitten tapahtui kaksi asiaa: Rowlands totesi, ettei sutta voi jättää kotiin yksin ja alkoi siis kuljettaa sitä mukanaan kaikkialle (myös yliopiston luennoille). Lisäksi hän huomasi, että suden seura on oikeastaan parempaa kuin yhdenkään ihmisen seura.

Minulle tapahtui kirjaa lukiessani kolme tärkeää asiaa: käsitin, mitä Nido minulle antoi, miksi niin tapahtui, ja miksi en unohda sitä ikinä. Kaikki Nidon tavanneet kyllä ymmärtävät, mutta muille tätä on vaikea selittää; Nido oli oikeastaan villieläin, ei koira. Ei ehkä ihan susikaan, mutta joka tapauksessa pala villiä luontoa ja sitä villiä sisintä, joka on minussa ja sinussa ja kaikissa muissakin.


Rowlandsin ja suden, Breninin (jonka mukaan Rowlands myöhemmin nimesi oman poikansa), yhteinen matka kesti vuosikymmenen ja tämä kirja kertoo siitä, sekä kaikesta siitä mitä aika suden kanssa voi ihmiselle opettaa onnesta, elämästä - ja kuolemasta. En ole koskaan lukenut yhtään koirankasvatusopasta enkä suosittele niitä muillekaan, mutta tätä voisin sellaiseksi suositella. Sekä elämäntaito-oppaaksi kaikille, jotka aikovat olla joskus tekemisissä ihmisten, eläinten tai itsensä kanssa.

Nidon epilepsia puhkesi vähän sen jälkeen kun olin aloittanut kirjan ja olin tuolloin myös tukevasti raskaana. Tiesin etten juuri silloin olisi pystynyt käsittelemään kirjaa loppuun saakka, joten jätin sen kesken. Yli vuodeksi! Tartuin siihen pari päivää Nidon lähdön jälkeen ja luin loppuun. Kirjan lopussa Rowlands käsitelee kuolemaa - niin Breninin kuin meidän muidenkin - niin kuin suden kasvattama filosofian professori vain voi, ja minusta tuntuu nyt että etenkin ne sivut olivat paras lääke, jota koskaan olen mihinkään kipuun saanut.

Jotta en pilaisi kaikkea paasaamalla liikaa (ei sillä, että niin ikinä tekisin...), sanon vain, että jos osaat sekä lukea englanniksi että tilata kirjoja netistä, lue tämä.

***

Meillä on tänään juhlien jälkeinen päivä. Ilmapalloja leijumassa pelottavasti ympäriinsä.


Ja tervetuloa vaan meille syömään voileipäkakkua aamiaiseksi, lounaaksi, välipalaksi ja illalliseksi tänään, huomenna, ylihuomenna ja laskelmieni mukaan ikuisesti sen jälkeenkin!


Huomenna yhdellä on taas syntymäpäivä. Olen meistä neljästä ihmisestä ainoa, joka ei ole syntynyt huhtikuussa (ja minunkin olisi kuulunut syntyä huhtikuussa). Huomenna on toivottavasti tärkeä päivä muutenkin. Olen valtavan hermostunut. Kun olen hermostunut, syön jatkuvasti jogurttia ja kuuntelen nopeaa jazzia täysillä.


Mutta ne auttavat! Jogurtti ja jazz. Kiireisimmille lukijoille lopuksi vielä yhteenveto tämän päivän elämänohjeista:

- Mark Rowlands: The Philosopher and the Wolf
- jogurtti
- jazz

16.4.2014

Kyllä tämä tästä, eiks niin?

Silloin kun tuntuu että jotain puuttuu, helpottaa, jos takertuu oikein lujasti siihen mitä on. 

Kuten vaikkapa Kodaan. Nidon lähdön jälkeen Koda on jännittänyt asioita, ollut yksinäinen ja vähän orvon oloinen. Ryhdyin heti toimiin (koska no, tarvitsin niitä toimia oikeastaan itsekin) - olen ottanut Kodaa mukaan kaikkialle.  


Siis kuten vaikkapa kukkaostoksille.


Kyllä ei voi kukaan nimittää itseään salonkikelpoiseksi siperianhuskyksi, ellei ole käynyt emännän kanssa kukkaostoksilla.

Kodahan ei ole koskaan ennen odottanut kaupan edessä yksikseen. Nyt olen käynyt sen kanssa monta kertaa viikossa jossain, muutaman minuutin kerrallaan. Ensimmäisellä kerralla se oli tietysti sotkeutunut remmiinsä ja mulkoili minua korvat luimussa (se oli muuten nopein koskaan tekemäni ruokakauppakeikka, hölkäten sisään ja kassan kautta ulos ehkä 40 sekunnissa). Sen jälkeen se on istunut rauhallisesti odottamassa. R-kioskin edessä se oli jutellut tupakkatauolla olleen myyjän kanssa.

Koda on entisestä itsestään poiketen alkanut kiinnittämään hirveästi huomiota sille annettuihin ohjeisiin. Se tarkkailee minua lenkillä ja poimii oman nimensä keskustelusta, jota käydään viereisessä huoneessa. Se reagoi lasten itkuun ja laulaa jäätelöautolle. Se on alkanut olemaan omistaan vähän mustasukkainenkin.

On jotenkin jollain tavalla herkkänä siis.


Tässä se on herkkänä siitä, että se putosi epähuomiossa puroon, kun olin juoksuttamassa sitä pellolla. Tykkää kuivatella itseään kuin ihmiset hiekkarannoilla ikään.

On vähän sellainen olo, että kyllä sateen jälkeen kuitenkin paistaa aina aurinko. Näin tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa kokonaisen sateenkaaren. Sain kuvattua siitä vain puolet, koska oli jo kiire muualle.


Kuluneen kuukauden hartain toiveeni toteutui kaksi yötä sitten: näin Nidosta unta. Se juoksi vierelläni. 

6.4.2014

En ollut minä

Joku on oikaissut lenkin jälkeen juomakupille keittiön valkoisen maton kautta.


Syylliseksi epäilty on jäänyt lähistölle, mutta luottaa parhaaksi havaitsemaansa puolustuskeinoon - kuolleen hyönteisen esittämiseen.


Ihan muina torakoina tässä vaan...

2.4.2014

Kunnes kipua ei enää huomaa

to walk it off [wawk it awf] (engl.)
Kestää kipu kävelemällä niin kauan, kunnes kipua ei enää huomaa

Vallalla olevan tilanteen kestäminen sellaisenaan ei ole onnistunut ihan suunnitellusti. Joo joo, tiedän ettei tällaisia asioita voi oikein suunnitellakaan, mutta kyllä tämä äkillisesti muodostunut henkinen invaliditeetti on silti vähän yllättänyt laajuudellaan. 

Yritän siis harhauttaa - sekä itseäni että Kodaa. Kävelemällä. Niin pitkään ja pitkälle, kunnes alkaa tuntua paremmalta (tai kunnes reitti alkaa jo kiertää takaisin kotiin, yleensä jälkimmäinen tapahtuu ensin).



Nämä ovat eiliseltä aamulenkiltä. Minä ja Koda urakoimme eilen yhteensä viisitoista kilometriä, ja kyllä, illalla tuntui jo vähän paremmalta. 

Lohtulenkkeily on siis toiminut tosi hyvin, mutta on tarvittu myös paljon lohtumusiikkia. Siinä missä lohturuokana toimivat vanhat reseptit, toimii lohtumusiikkinakin parhaiten kaikki vanhojen reseptien mukaan valmistettu. Olen lenkkeillyt Led Zeppelinin, Johnny Cashin ja etenkin Jimi Hendrixin kanssa. Jimi Hendrix on vähän niin kuin chili, se sopii ihan kaikkeen.


Ja on lohturuokaakin syöty. Löysin jokin aika sitten fantastisen kinuskiohjeen, jonka testasimme ystävien kanssa viime viikonloppuna. 

Liota kondensoidusta maitotölkistä etiketti
Laita tölkki sellaisenaan kiehuvaan vesihauteeseen, älä laita kattilaan kantta
Anna hautua 1,5-2 tuntia
Odota, että tölkki on vähän jäähtynyt
Avaa varovasti (laumanjohtaja avasi pussin sisällä) 
Lusikoi sisältö ennen kuin kukaan muu ehtii

Arvioisin kinuskin lohdullisuusvaikutuksen olevan tasoa tutti. Yhdestä tölkistä riitti kinuskia neljälle aikuiselle ja kolmelle lapselle, koska olemme hyvissä väleissä keskenämme ja osaamme siis jakaa asioita. Jos kinuskia olisi tullut testattua vieraammassa pöytäseurueessa, siitä olisi ihan varmasti tullut riitaa (jonka olisin voittanut, koska olen häikäilemätön tappelija).

Söin seuraavana päivänä loput salaa yksin sillä välin kun lapset olivat päiväunilla ja laumanjohtaja töissä. Ja ajattelin Nidoa. Ajattelin sitä, että olisin ihan varmasti antanut sen maistaa kinuskia vähän. Se oli hyvän ruoan ystävä (toisin kuin Koda, joka on kaiken syötävän ystävä).

Lohtulenkkeilyn, lohtumusiikin ja lohturuoan lisäksi on tietysti vielä se kaikista perinteisin lääke.


Lohtunenä!