17.10.2014

Rannalle

En usko tuonpuoleiseen. 

Mutta silti huomaan välillä salaa toivovani, että pääsisin vielä Nidon kanssa rannalle.


Toisaalta elämänkatsomukseni ei jätä minua odottamaan tulevaa, vaan ohjaa muistamaan tarkemmin kaikki menneet hetket.

Kuvat ovat syksyltä 2008. Muistan, että hiekka alkoi olla jo kylmää jalkojen alla. Ja kuinka Nidolle heitetyt kepit loiskahtivat veteen.


Ja juoksevien tassujen äänen rantavedessä. Senkin muistan.

12 kommenttia:

  1. Itku tuli. Juuri tänään katselin lapsemme ja tammikuussa tuonpuoleiseen muuttaneen koiramme yhteiskuvia ja muistelin niitä onnellisia hetkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun lapsi sanoi muutama päivä sitten, että ehkä meillä pitäisi olla seinällä Nidosta sellainen kuva, jossa näkyy sen silmät. Että ehkä äidillä ei sitten olisi sitä niin kova ikävä.

      Poista
  2. Tassujen ääni (ranta)vedessä on se minä nuoresta silkkivinttikoirastani tulee jäämään erityisen voimakkaana muistona mieleen sitten aikanaan, kaikki vähäisimmätkin lätäköt pitää juosta lätsytellen läpi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihana ääni! Siinä äänessä on hirveän paljon riemua. Siis tietysti riemua on ihan vaan jo siinäkin että koiru pääsee veden äärelle, mutta mielestäni myös se askellus on veden äärellä aivan erityisen riemukas <3

      Poista
  3. Kuinka arvokkaita kuvat okaan, ilman niitä ei muistoja oiken saa todellisina mieleensä., siis auttavat kummasti muistamaan , ei pelkästään paikkaa vaan ääniä, hajuja, makuja ... kaikkea sitä mitä ei enää ole kuin muistoissa...
    Mutta myös sitä kaikkea iloa, hyvää ja pyyteetöntä, ... kaikkea ihanaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Digiajassa parasta on ehdottomasti se, että kuvia tulee otettua valtavan paljon enemmän kuin filmikameroiden aikaan ja niitä on myös helpompi selailla.

      Mä olen haistelija, kiinnitän tosi paljon huomiota hajuihin ja mulla on tarkka nenä. Siksi tärkeistä henkilöistäkin voimakkain kokemukseni on heidän tuoksunsa. Benirin otsa tuoksuu samalta kuin Nidon otsa tuoksui, se on lohduttavaa mutta toisaalta ihan kamalaa.

      Poista
  4. Ne kyyneleet ja ikävä tulevat niin yllättäen...
    Saunanlauteilla tai kun on oikein yksin.
    Se niin pyyteetön rakkaus.
    Terveiset Taunuksesta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tulevat. Etenkin silloin kun on oikein hiljaista ja mielensä pohjalta kuulee kaikki kuiskauksetkin.

      Poista
  5. Muutama ilta sitten menin palellen nukkumaan, ja ohimenevän hetken toivoin, että nyt jo edesmennyt koirani olisi vielä täällä, kietoutuisi jalkoihini nukkumaan ja lämmittäisi siinä aamuun asti. Heräsin yöllä säpsähtäen ja itkuisena, ihan hirveään ikävään. Tekisin mitä tahansa, että se ahne rontti kiipeäisi vielä kerran olohuoneen pöydälle tai kanihäkkiin ruokavarkaisiin, työntäisi kuononsa aivan lähelle, poskeeni kiinni ja röyhtäisisi. Uuvuttavan kova ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävässä on kaikista pahinta aina se haamusärky kaikesta siitä mitä ei enää koskaan voi tuntea, siis ihollaan ja jäsenillään. Yritän muistutella itseäni niistä jutuista, jotta muistaisin ne aina.

      Poista
  6. Tuli tippa linssiin lukiessa :´(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti tähän saakka vältellä kommentteihin vastaamista kun tiesin että siitäkin tulee vähän vetiset silmät, ja kyllä vaan joo tulikin...

      Poista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.