26.5.2014

Kummallista

Kaikki tuntuu vähän kummalliselta. Elämässä on samanlainen sävy kuin Tim Burtonin elokuvissa. 

Viime viikolla löysimme leikkimökistä mustarastaan pesän. Luulin aluksi, että laumanjohtaja on kasannut heinää mökin katonrajaan osana jotakin erikoista projektia. No, ei ollut. Pesässä oli viisi poikasta. Koda mulkoili nurmikollamme matoja tonkivaa emoa.

Kävimme mökillä. Yöllä kuuntelin terassilla hiljaisuutta, joka aamunkoittoon mennessä yltyi lintujen mielettömiksi konserteiksi.


Takaisin palatessamme muut poikaset oli jo häädetty pesästä, mutta kaksi oli pudonnut leikkimökissä säilytyksessä olleeseen ämpäriin - jossa oli saha pystyssä. Saha nostettiin varovasti pois ja ämpäri kipattiin. Jalkojensa varassa huojuvat poikaset uskaltautuivat ulos hitaasti. Sitten nekin olivat poissa, ja kaikki leikkimökissä ollut linnunkakan peitossa. Piti kunnostaa mökki tänä kesänä sisältä, mutta nyt se täytyy tehdä ehdottomasti. Se on jo tyhjennetty tavaroista ja pesty painepesurilla. Nyt tuuletellaan.


Palasimme mökiltä tulikuumaan kaupunkiin ystäväni yllätysjuhlien takia. Syntymäpäiväsankari haettiin töistä mököttämästä ja tuotiin juhlapaikalle pipo silmillä. Hänen liikutuksestaan ja vilpittömästä onnestaan saan varmasti voimaa vielä pitkään.


Mökillä kaikki oli vähän kummallista, aivan kuin olisimme olleet siellä ensimmäistä kertaa, tai jossain kokonaan uudessa paikassa. Nidoa ei missään tapauksessa voinut missään tilanteessa pitää vapaana, mutta Koda ei halua lähteä mihinkään. Eikä Benir tietenkään.


Koirat juoksivat sydämensä kyllyydestä pitkin rantakallioita ja uivat ulapalle päin. Tai Koda ui, Benir juoksi ensimmäistä kertaa rannalle päästyään suoraan mereen, muttei sen jälkeen enää uudestaan.


Tuon kuvassa näkyvän Indiana Jones -henkisen henkilön pikkusisko oppi eilen kävelemään, aivan yhtäkkiä. Olin tutkimassa pesemääni leikkimökkiä ja luulin yksivuotiaan konttaavan perässäni olohuoneesta ulos terassille, mutta kun käännyin katsomaan, hän seisoikin yksinään keskellä terassia ja tapaili pieniä askelia. Laskeutui terassilta alas nurmikolle ja jatkoi matkaansa.


Viime yönä en saanut unta. Katsoin koiranpennun kanssa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa ja söin raejuustoa. Puolenyön jälkeen kävimme kahdestaan ulkona. Nidon lähdön jälkeen olen vältellyt yölenkkejä, sillä ne olivat minun ja sen juttu aivan alusta saakka. Beniristä on tullut Nidon värinen ja sillä on paljon samoja tapoja (nenäliinat, kepit, kaivaminen, tietty tuoli, jotkut äänteet ja eleet), ja hetken minusta tuntui siltä kuin olisin ollut ulkona pienen Nidon kanssa. Nidon pentuaikana - melkein kahdeksan vuotta sitten - elämäni oli tosi erilaista kuin nyt. Vaikka en haluaisi sitä aikaa takaisin, mieli joutuu kuitenkin pinnistelemään ymmärtääkseen, että siitä saakka mukanani kulkenut henkilö on nyt jäänyt ajan taakse.

Pyyhin silmäkulmiani pimeässä.


Sain pitkäaikaiseen hoitoon kaksi viherkasvia. En muista, milloin meillä olisi viimeksi ollut jotakin muita kasveja, kuin leikkokukkia maljakossa tai ruohoa takapihalla. Yritän hämätä itseäni ja hoitokasvejani asennoitumalla tähän ammattilaisen ottein. Tänään mennään hakemaan uudet ruukut. Ja toinen asia: teen olohuoneeseen uutta pöytää. Joo, joo, taas. Aiheesta lisää myöhemmin. Nyt on lähdettävä lenkille miettimään sitä, miten lämpötila voi huomiseen mennessä laskea yli 20 astetta. Eikö sekin ole vähän kummallista?

22 kommenttia:

  1. Sulla on kyllä koskettavan tekstin taito. Täällä mä istun keittiössä kahvimukin kanssa, omat puikulakuonot jalkoihin käpertyneenä vollottamassa sitä ettei teillä ole enää Nidoa. En tiedä lohduttaako se sua yhtään, mutta täällä ruutujen toisella puolella on aika monta lukijaa ikävöimässä sun kanssa. Sä olet kirjoittanut Henkilöistä niin eläviä, että tuntematonkin huomaa kaipaavansa puuttuvaa.

    Tästä päivästä tuli juuri tumman silmämeikin sijaan huulipunapäivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. Kyllä se lohduttaa… Aika paljonkin :)

      Poista
    2. Yhdyn jokaiseen Petran sanaan, niin kehuihin kuin kyynelehtimiseen :)

      Poista
  2. Ikävä raastaa silmäkulmia auki täälläkin... Ja aina vähän väliä tulee ajatus "ekan kerran sitä tai tätä ilman haukkua..." Ymmärrän niin täysin tuon mielesi ponnistelut, koska omani tekee sitä myös. Kiitos, että jaksat kirjoittaa tuntemuksistasi. Minua ainakin lohduttaa, etten soutele tätä venettä yksin....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle ne ekat kerrat ei olleet niin pahoja, mutta kaikista kirkkaimmat muistot tekevät tosi pahaa. Etenkin sellaiset jatkuvasti toistuneet jutut. Mulla oli tapana paijata Nidoa pitkin vedoin kirsusta korvien väliin ja nuuhkia samalla sen päälakea, se laittoi silloin aina silmät kiinni ja tuhisi hiljaa. Ja tuoksui havupuille. Se muisto on todella rakas, mutta myös todella, todella kipeä.

      Poista
    2. Voi itku näitä sun tekstejä :( ^ Mä teen samaa mun meidän husky-seropille, jolle on jouduttu varaamaan eutanasia-aika parin viikon päähän. Ihan järkyttävää herätä joka aamu siihen tunteeseen, että yksi aamu on jäljellä vähemmän. Sun tekstit Nidosta koskettaa sattuneesta syystä entistäkin enemmän, mutta antavat lohtuakin <3 Kiitokset jälleen huipulle koiranaiselle :) -Helba

      Poista
    3. Voi ei, Helba… Olen sanonut ennenkin, että me oltiin kyllä Nidon kanssa tosi onnekkaita siinä suhteessa, että se lähti lopulta tosi yllättäen. Tai siis - olin ehkä jotenkin alitajuisesti tiennyt lähdön lähenevän vähän tavallista nopeampaa vauhtia koko sen vuoden kun Nido sairasti, mutta vielä edellisenä päivänä sitä ei huomannut mistään. Viimeinen lenkki jonka sen kanssa kävelin, oli jotenkin täydellinen. Mies oli töissä ja sekä lapset että mun paras ystävä oli mukana ja ilmassa tuoksui ihan keväältä. Ajattelin kävellessäni sitä, miten onnekas olen, ja nyt kun mietin sitä viimeistä lenkkiä, ensimmäisenä mieleen tulee se ajatus.

      Tosi paljon voimia <3 Surun helpottamisen huomaa siitä, kun kyyneleitä ei enää tule. En tiedä, milloin se mun kohdalla tapahtuu, mutta lopulta kuitenkin.

      Poista
  3. Ihanalla paikalla mökki. Ja suloinen pikkuinen suuressa hatussaan..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Papan hattu lainassa! Hyvä aurinkosuoja, kun peittää koko mimmin ;)

      Poista
  4. Ihana Benir! Ja Koda! Ja hattupäinen kävelevä Pienhenkilö...Ei tosiaan jaksa uskoa että huomenna olisi vain viisi lämpöastetta niinkuin tälle seudulle on jossain vaiheessa ennusteltu. Mutta lämpö tulee varmasti takaisin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tassuttelin siperialaisten kanssa äsken iltalenkin, ja tuuli tuoksui kyllä pohjoiselta… Mutta en todellakaan valita! Pääsee liikkumaan kunnolla, kun kukaan ei läkähdy ensimmäisen kilometrin jälkeen.

      Poista
  5. Todella kauniita kuvia ja kaunis teksti. Tekstin lukemisen jälkeen jäi hieman haikea olo, sillä miunkin mielestä olet todella hyvä kirjoittamaan ja sitä kautta jokaisesta persoonasta jää tietynlainen kuva mieleen, oli sitten kaksijalkainen taikka nelijalkainen. Mukavaa kesää teille, tsemppejä ja vaalikaa kaikkia muistoja - muuta en oikein osaa sanoa tähän hätään mutta alkuhan se on tämäkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Toivonkin, että nämä kanssani asuvat henkilöt voisivat tehdä teihin muihin edes osan siitä vaikutuksesta, jonka ne ovat tehneet minuun.

      Poista
  6. Ihania kuvia. Maisemat, koirat, pieni Indiana Jones...ja no se aikuinenkin tuossa yhdessä kuvassa.

    Sinulla on varmaankin olohuoneen pöytä -fetissi. (Joo, ne vänkyrät tonne ylös, laita itse jos ne puuttuvat.)

    Täällä kuolataan netistä löytyville beaglerotuisille rescue-koirille. En ole aikaisemmin ihan hirveästi työn lisäksi netissä surffaillut vapaa-aikana tai esim. fb:ssä viihtynyt, nyt lässytän koirien kuville joka 10. minuutti tai useammin.

    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen aina halunnut musta ja Kodasta (juuri Kodasta siksi, että ollaan aika samankokoisia) rannallaistuskelukuvan, ja nyt sain!

      Joo, ei mulla ole enää edes mitään selitystä tälle pöytäasialle. Tai siis on kyllä, mutta en usko niitä enää itsekään.

      Hei luin just, että söpöjen eläinkuvien katsominen nostaa vireystilaa, työtehoa ja mielialaa! Koirien kuvat joka 10. sekunti pitävät lääkärin loitolla!

      Poista
  7. Huikea fiilis ja sitä tukevat kuvat! Hienoa kuinka osaat pukea tuntosi kuviksi ja hetkittäin sanoiksi. ❤️

    VastaaPoista
  8. Sulla on jokin ihan mieletön taika! Tapasi kirjoittaa ja kertoa liikuttaa minua a.i.n.a. Nimimerkillä, silmäkulmien pyyhintää valot päällä :)

    VastaaPoista
  9. Mä en kestä!miten voi tykätä jostain blogista näin paljon ja miten sun tekstit aina onnistuu liikuttamaan jotain pientä kohtaa mun sisällä. Tässä mä nukutan kahta lastani yöunille ja muistelen silmät kyynelissä 1,5 vuotta sitten luotamme poistunutta koiruutta. Muistoissani istun vieläkin rantakalliolla nojaten H:n kylkeen ja tuuli hulmuttaa mun hiuksia ja H:n turkkia. Höpöttelen omiani ja H. ynisee osaanottavasti.

    Poistuukohan tämä ikävä koskaan täysin. Olen kasvanut H:n kanssa,olin 10 kun sain hänet omakseni ja H on kulkenut rinnallani halki teini-iän,rakastumisen,lasten odotusajat..niin paljon. Ja nyt minä olen tässä ja H:ta ei enää ole.Onneksi on muistot..<3

    Kiitos tästä haikeasta hetkestä..

    -Jaimsey

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on muistot! Ja olen niin todella, todella kiitollinen siitä, että meidän esikoinen varmasti muistaa Nidon, että meidän lapsista edes joku. Toivon lapsilleni kahta asiaa; että he löytäisivät rinnalleen sopivan ihmisen, ja että he saisivat joskus elää eläimen kanssa, joka on heille jotain sellaista jota Nido oli sekä mulle että miehelle. Niistä lähtökohdista tehdään onnellisia ihmisiä <3

      Poista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.