20.4.2014

Lue tämä

Nidon kuoltua äiti sanoi, että sun pitäis kirjoittaa Nidosta kirja.

Mutta se kirja on oikeastaan jo kirjoitettu. Sitä suositeltiin minulle kauan aikaa sitten ja olen valtavan onnellinen siitä, että kesti näin kauan lukea kirja loppuun asti.

Katsokaas, Mark Rowlands on filosofian professori, joka 1990-luvun alussa osti hetken mielijohteesta sudenpennun. Rowlandsin perhe oli tämän lapsuudessa harrastanut ongelmakoirien pelastamista ja oli erikoistunut etenkin hankaliin tanskandoggeihin, joten Markia ei sudenpennun ostaminen turhia jännittänyt.


Sitten tapahtui kaksi asiaa: Rowlands totesi, ettei sutta voi jättää kotiin yksin ja alkoi siis kuljettaa sitä mukanaan kaikkialle (myös yliopiston luennoille). Lisäksi hän huomasi, että suden seura on oikeastaan parempaa kuin yhdenkään ihmisen seura.

Minulle tapahtui kirjaa lukiessani kolme tärkeää asiaa: käsitin, mitä Nido minulle antoi, miksi niin tapahtui, ja miksi en unohda sitä ikinä. Kaikki Nidon tavanneet kyllä ymmärtävät, mutta muille tätä on vaikea selittää; Nido oli oikeastaan villieläin, ei koira. Ei ehkä ihan susikaan, mutta joka tapauksessa pala villiä luontoa ja sitä villiä sisintä, joka on minussa ja sinussa ja kaikissa muissakin.


Rowlandsin ja suden, Breninin (jonka mukaan Rowlands myöhemmin nimesi oman poikansa), yhteinen matka kesti vuosikymmenen ja tämä kirja kertoo siitä, sekä kaikesta siitä mitä aika suden kanssa voi ihmiselle opettaa onnesta, elämästä - ja kuolemasta. En ole koskaan lukenut yhtään koirankasvatusopasta enkä suosittele niitä muillekaan, mutta tätä voisin sellaiseksi suositella. Sekä elämäntaito-oppaaksi kaikille, jotka aikovat olla joskus tekemisissä ihmisten, eläinten tai itsensä kanssa.

Nidon epilepsia puhkesi vähän sen jälkeen kun olin aloittanut kirjan ja olin tuolloin myös tukevasti raskaana. Tiesin etten juuri silloin olisi pystynyt käsittelemään kirjaa loppuun saakka, joten jätin sen kesken. Yli vuodeksi! Tartuin siihen pari päivää Nidon lähdön jälkeen ja luin loppuun. Kirjan lopussa Rowlands käsitelee kuolemaa - niin Breninin kuin meidän muidenkin - niin kuin suden kasvattama filosofian professori vain voi, ja minusta tuntuu nyt että etenkin ne sivut olivat paras lääke, jota koskaan olen mihinkään kipuun saanut.

Jotta en pilaisi kaikkea paasaamalla liikaa (ei sillä, että niin ikinä tekisin...), sanon vain, että jos osaat sekä lukea englanniksi että tilata kirjoja netistä, lue tämä.

***

Meillä on tänään juhlien jälkeinen päivä. Ilmapalloja leijumassa pelottavasti ympäriinsä.


Ja tervetuloa vaan meille syömään voileipäkakkua aamiaiseksi, lounaaksi, välipalaksi ja illalliseksi tänään, huomenna, ylihuomenna ja laskelmieni mukaan ikuisesti sen jälkeenkin!


Huomenna yhdellä on taas syntymäpäivä. Olen meistä neljästä ihmisestä ainoa, joka ei ole syntynyt huhtikuussa (ja minunkin olisi kuulunut syntyä huhtikuussa). Huomenna on toivottavasti tärkeä päivä muutenkin. Olen valtavan hermostunut. Kun olen hermostunut, syön jatkuvasti jogurttia ja kuuntelen nopeaa jazzia täysillä.


Mutta ne auttavat! Jogurtti ja jazz. Kiireisimmille lukijoille lopuksi vielä yhteenveto tämän päivän elämänohjeista:

- Mark Rowlands: The Philosopher and the Wolf
- jogurtti
- jazz

17 kommenttia:

  1. Kuvailujesi mukaan minulta lähti muutama vuosi sitten pois juuri vastaavantyyppinen koira... Sellaisen tahdon vielä joskus ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnekkaita olemme me sellaisen joskus kohdanneet ♥

      Poista
  2. Tilaukseen lähti, vaikka pelottaa hulluna, että tulee itkettyä ittensä kippeksi. (Oon semmonen, itkijänainen) Kiitos suosituksesta, ihanaa, että sait vastauksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei toinen hullu itkijänainen täällä vakuuttaa, ettei se ole niin paha kuin voisi kuvitella :D Kirjasta tulee sellainen… valoisa olo sieluun.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Hyvä! :) Et varmasti pety.

      Poista
    2. Yksi avoin juttu jäi. Miksi koirankasvatusoppaita ei lueta? :D

      Poista
    3. Haha :D Hmm... koska ei lueta lastenkasvatusoppaitakaan? Ehkä olen kade siitä että oppaan lukemalla voi välttyä elämänsä koululta (joka me käytiin läpi Nidon kanssa), mutta väittäisin silti että eniten hyötyä on siitä, että sen koulun käy itse.

      Poista
  4. Pitkästä aikaa joku suosittelee kirjaa, joka voi olla lukemisen arvoinen.
    Voileipäkakkua, hitsi kun asuisi lähempänä.
    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä menee ainakin mulla ei-fiktiivisten kirjojen kärkeen, joten uskoisin että on muidenkin mielestä lukemisen arvoinen.

      Poista
  5. Meni saman tien "pakko hankkia"-listalle... Kuvailuasi lukiessa aloin miettiä, että siperiansaksalainen on juuri tuollainen. Siitä on jotain villiä, mitä en koskaan saanut kesytettyä. Lopulta vuosien yrittämisen jälkeen istuin alas, katsoin sen ruskeisiin silmiin ja totesin, että antaa olla. Se on oma herransa, joskus hieman pahapäinen sellainen, eivätkä kaikki pärjää sille, mutta oikeastaan... tälle perheelle täydellinen juuri sellaisena, sanokoot muut mitä sanovat. TV

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa niin tutulta… Tosi monta vuotta ajattelin, että me oltiin jotenkin epäonnistuttu Nidon kanssa ja häpesinkin vähän sitä, ettei se käyttäytynyt niin kuin kotikoiran olisi kuulunut käyttäytyä. Mutta sitten kun se alkoi ikääntyä, tajusin, että sen käytös ei johdukaan levottomuudesta tai oppimattomuudesta, vaan siitä, että jotain osaa sen sielusta ihminen ei pystynyt kesyttämään. Sitten päätin sallia sille sen, millainen se on, ja välittää vähemmän muiden mielipiteistä. Parhaita päätöksiä, joita olen tehnyt.

      Poista
    2. Ymmärrän. Meidän ensimmäinen ajokoira oli tuommoinen. Dreeveri. Kiintyi laumaansa ja oli tavattoman oppivainen ja älykäs. Ei kuitenkaan ollenkaan miellyttämisenhaluinen puudeli, vaan jotain aivan muuta, jotain mitä ei oikein pysty edes kuvaamaan. Ei siitä kotikoiraa koulutettu, saati seurakoiraa. Oma itsensä, omassa maailmassaan, johon me jostain koiran armosta päästiin ajoittain osalliseksi. OP

      Poista
    3. Mietin itsekin pitkään, että jotain meni pieleen, olen epäonnistunut pahasti. Sitten aloin miettiä, etteivät kaikki nelitassuiset voi olla niitä nöyriä sylivauvoja. Koirassa oli vielä pala petoa ja kunhan sain sen energian kanavoitua oikein ja annettua sille mahdollisuuden toteuttaa omaa luontoaan, olen salaa jopa ylpeä sen astetta hurjemmasta luonteesta. Tietyillä ihmisillä on kunnia kuulua siihen joukkoon, jonka syliin sen kiipeää kerjäämään rapsuja, muille saattaa näkyä rivi valkoisia hampaita - miinus yksi katkennut kulmahammas. Jos ei ihmisenkään tarvitse olla kaikkien kaveri, miksi koirankaan? Kunhan pysyy edes jonkun hyppysissä :D TV

      Poista
    4. OP, joo! Mulle oli Nidon kanssa sellainen käänteentekevä hetki kun tajusin, että kaiken sen yhteistyön johon se ihmisten kanssa suostui, se teki ihan hyvää hyvyyttään, ei tottelevaisuuttaan tai alistuvuuttaan. Että me oltiin etuoikeutettuja kun saatiin elää sen kanssa ja että se oli oikeastaan se, joka tarjosi hyvän elämän meille, ei toisin päin.

      TV, ihan samaa ajatusreittiä tapahtui mullakin aikoinaan se suuri hoksaaminen :D Miestä Nidon persoona ei koskaan häirinnyt, ehkä koska hän on ihmisenä sellainen, että ei anna hankalien ihmistenkään päästä ihonsa alle, mutta mua Nidon mielenkolkkien mysteerio piinasi monta vuotta. Ja just siihen saakka kunnes tajusin, että jos MÄKÄÄN en pidä kaikista ihmisistä, miksi ihmeessä sen täytyisi pitää?

      Samalla huomasin sitten myös, että Nido oli oikeastaan käytökseltään peilikuva musta. Siinä oli to-del-la paljon samaa kuin mussa ja ymmärsin sen esimerkiksi hermostuvan eniten niistä ihmisistä, jotka hermostuttavat muakin, eli tosi suuren osan käytöksestään se herkkänä henkilönä adaptoi mun tunnevaihteluiden mukaan. Meidän ainoa ero oli se, että se oli rehellisempi ja avoimempi kuin mä olen, eikä pystynyt kätkemään tunteitaan. Suden rehellisyydestä ja (ihmis)apinan epärehellisyydestä on muuten tosi mielenkiintoinen kappale tuossa Rowlandsin kirjassa…

      Ehkä sen takia mun ja Nidon keskinäinen suhde oli erilainen kuin miehen ja Nidon, että mun oli pakko hallita Nidoa henkisesti, ja me molemmat tiedettiin se, kun taas mies sai Nidon niin helposti hallintaansa fyysisesti, ettei sillä ollut väliä, ymmärsikö se Nidon käytöstä kaikissa tilanteissa vai ei. Mun oli siis löydettävä reitti Nidon mielen sisään ja ymmärrettävä, miten se toimi, miehelle se ei ollut samalla tavalla välttämätöntä. Vaikka Nido oli normaalia huskykokoa, ehkä 23-24-kiloinen ja siis alle puolet mun painosta, se oli ovela ja osasi esimerkiksi keplotella itsensä ulos pannasta silloin kun ulkoiluttaja oli joku vieras.

      Poista
  6. Kirja kuulostaa ihanan luettavalta, mutta en tiedä selviänkö enkulla
    tai tosi hitaasti, saako kirjaa suomennettuna :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjaa ei ole suomennettu, ja tuon filosofisen ulottuvuutensa takia se on kyllä paikoin vähän vaikealukuinen. Mutta aina voi tietty hidastaa lukutahtia!

      Poista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.