24.3.2014

Lohtu

Viimeisen viikon sisällä olen oppinut kaikenlaista lohdusta. Se voi olla valtavan työn takana tai muutaman sanan päässä. Se voi tulla yllättävissä tilanteissa odottamattomilta tahoilta tai uudestaan ja uudestaan samalla tavalla.

Kaikista eniten olemme kuitenkin saaneet sitä teiltä. Ja tämä koskee ihan kaikkia, jotka tämän lukevat.


Olen aina pitänyt tuosta yksinäisestä puusta. Asuinalueemme rajoittuu eteläsuunnassa tähän peltoon, joka halkaisee koko alueen ja jonka takana nousee taustalla kohoava luonnonsuojelumetsä. Paikalla tuulee aina hirveästi ja se on upea etenkin näin juuri ennen auringonlaskua. Kun Nido oli pieni ja yhteistyöhaluisempi, se juoksenteli pellolla vapaana.

Siksi sen tuhkat lasketaan tuon puun juurelle. Sekin tuntuu jotenkin lohdulliselta.

***
Lopuksi muutama asia, jotka teitä saattavat kiinnostaa:

Meitä on viisi vain väliaikaisesti. Se, että on vain yksi siperianhusky, on vähän sama kuin söisi sipsipussista vain yhden sipsin (syön itse aina muuten n. 5-10 sipsiä. Tosin en siis haluaisi 5-10 siperianhuskya, hyvänen aika sentään). Pidän teidät kyllä ajan tasalla tilanteen kehittymisestä, mutta nyt hetkeen en halua kehittää sitä mitenkään.

Lohdun lisäksi olen oppinut viikon aikana yhtä sun toista Kodasta. Se käyttäytyy vähän niin kuin alainen, jonka esimies on vihdoin poistunut työpaikalta viisi vuotta ympärivuorokautisesti kestäneen työvuoron päätteeksi. Koda on aika samanlainen kuin pentuna ja todella epävarma itsestään. Ryhdyn erinäisiin koulutuksellisiin toimenpiteisiin, joihin myöskin palaan myöhemmin tarkemmin.


Mutta kiitos siis, kaikista sanoista.

(Kiitos myös eräälle nuorelle herrasmiehelle, jonka kameraständiä saimme lainata näitä kuvia varten.

Sekä sille rouvalle, joka pysähtyi katsomaan kuvausta, ja jonka tasajalkaa paikoillaan hyppivä villakoira sai Kodan katsomaan kuvanottohetkellä juuri sopivaan suuntaan.)

31 kommenttia:

  1. Tuo on se syy, miksi epäröin ottaa koiraa.
    Kotona meillä oli ajokoiria, joista se rakkaampi jäi metsään. Ja oli hyvä niin. En vieläkään tiedä, miten muutoin olisin lapsena osannut käsitellä väistämätöntä eroa koirasta, kun koira ikääntyi. Eikä kenenkään onneksi tarvinnut tehdä mitään päätöksiä.
    Toisaalta, menetän siinä ehkä enemmän kun sitä karvakuonoa ei ole.

    Koda muuten näyttää yhä pennulta, isolta sellaiselta.
    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivoin muuten aina, että Nidokin olisi jollain tavalla jäänyt metsään. Mielikuvissani se juoksi horisonttia kohti kunnes näkyi enää pienenä pisteenä, eikä koskaan tullut takaisin.
      Edellisen postauksen kommenteissa yksi sanoi hyvin, että suuri rakkaus aiheuttaa suuren surun. Se on hyvin sanottu, ja minusta tämä suru on siitä rakkaudesta oikeastaan aika pieni hinta.

      NIIN NÄYTTÄÄ! Kaikki sanoo tosta AINA! Koda on jotenkin kasvoista tosi suloinen, vaikka on muuten suuri ja raskasrakenteinen. Sillä on vaan vähän lyhytkasvuinen kuono, kuten emännälläänkin.

      Poista
    2. Emännällä lyhyt kuono, hehehee.
      Luin tuossa blogin läpi, ja voi että sitä kuvaa, jossa vanhin tyttäresi "hipsuttaa" Nidoa.
      Halutaan kunnon koira, tänne, heti. OP

      Poista
    3. Kunnon koirat on kyllä elämästä selviytymisen kannalta ihan välttämättömiä.

      Poista
  2. Monta kertaa luin edellisen murheen täyttämän päivityksen ja toivoin, että se olisi ollut vain pahaa unta. Kauniiseen ja merkitykselliseen leposijaan pääsee tuo kaunis ja merkityksellinen laumanjäsen, joka tämän blogin kautta on tullut kaikille jotenkin niin läheiseksi. Sielunveljestä luopuminen riipaisee syvältä ja jättää pysyvät arvet, mutta elämä kokonaan ilman sellaista kumppanuutta ei ole elämää ollenkaan. Kunhan vain nauttii annetusta yhteisestä ajasta joka päivä ja joka hetki, niin ne muistot taittavat kivun kärjen aikanaan.

    Antakaa kaikkenne Kodalle ja tulokkaalle, sen parempaa kunnioitusta ei Nidolle voi osoittaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, ihanasti sanottu.

      Olen tosi onnellinen siitä, että ymmärsin Nidon erityisyyden ihan alusta alkaen ja osasin nauttia siitä. Me kaikki osattiin. Tiesin myös jo silloin kun Nido oli pentu, että sen aika on lyhyempi kuin muilla. Se jotenkin tuntui aina siltä, että sillä oli jo tullessaan kiire. Mutta se jätti meille ihan mielettömän perinnön, sellaisen henkisen pääoman jota en ole saanut kovin monelta ihmiseltäkään. Sen vaaliminen saa Nidon tavallaan elämään ikuisesti.

      …Ja vähän hassua sanoa näin koirasta, mutta kun niin se on! :D

      Poista
  3. Minulta jäi edellinen teksti väliin, en jotenkin puusilmilläni nähnyt lainkaan. Tämä kuitenkin pysäytti (ja se edellinen myös).

    Osanottoni poismenon johdosta. Ja varhaiset onnitteluni uudelle tulokkaalle. Se pentu auttaa paljon surussa, joskus muinoin huomasin sen itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Joo, Nidohan jätti kaksi aukkoa: yhden ystävän kokoisen ja yhden koiranmuotoisen. Ensimmäistä ei varmaan täytä kukaan ikinä, mutta toisen jonkun on täytettävä joskus, koska kuten sanottua, meillä ei ihan oikeasti voi mitenkään olla vain yhtä koiraa. Mun tavoite on se, että siihen mennessä kun me ei enää pystytä itse huolehtimaan kahdesta huskysta, oltaisiin saatu edes yhdestä lapsesta aivopestyä hullu huskynainen (varmaan esikoisesta, sillä on vähän sellaista taipumusta), joka voisi käydä sitten aina kotona antamassa vanhuksilleen koiraterapiaa ♥

      Poista
  4. Osanotto suureen suruun. Kyseinen häntäheikki ehti tuottaa paljon iloa myös meille tuiki tuntemattomille ruudun tällä puolen. Voimia koko laumalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, häntäheikki :) Ennen edellisen ja tämän postauksen kommentteja (ja kaikkia muitakin viestejä joita oon saanut), en ollut tajunnut, miten laajaa ihmisjoukkoa Nido pääsi etänä koskettamaan. Se on tosi hienoa. Ja lohdullista.

      Poista
  5. ihana kuva, sai hymyilemään ja kyyneleet silmiin samaan aikaan. nauratti ajatus 5-10 huskysta pyörimässä teillä.

    <3 Heta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun äiti sai varmaan sydärin tossa 5-10 huskyn kohdassa ennen kuin ehti lukea sen loppuun.

      Poista
  6. Kaunis teksti, kauniit kuvat ja sitäkin kauniimpi perhe! Nido oli upea koira, vaikka en sitä sitä tuntenutkaat, Mutta aina olen täällä ihaillut sitä, kuinka upeat koirat teillä on. Jos haluat joskus muistoksi muotokuvan Nidosta , niin vieraile täällä: http://pieceofpencilart.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  7. Niin kaunis postaus. Ei pitäisi lukea avokonttorissa tällaisia, menee vallan vetistelyksi :') Tsemppiä teille ja etenkin Kodalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikun just nimenomaan avokonttarissa tällaiset täytyy lukea! Kato tunneilmaisun kehittämistä! Kiitos <3 Välitän Kodalle tsempit (joita se todellakin tarvitsee…).

      Poista
  8. Kirjoitat todella kauniisti. Oon lukenut blogiasi jo pitkään koskaan kommentoimatta. Blogisi on yksinkertaisuudessaan todella koskettava ja kaunis. Jotenkin niin aito. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, etenkin siitä että jätit kommentin, arvostan sitä tosi paljon ja muistan tämän pitkään. Mietin tätä kommenttia eilenkin pitkin päivää, kun oli vähän hankala päivä noin muuten…

      Poista
  9. <3
    (Siinä kaikki mitä kykenen kyyneleiltäni kirjoittamaan.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta sehän on just riittävästi <3

      Poista
  10. Lohdullista kuulla, että olette elämässä kiinni.
    Toivon vaan, ettei tuosta puusta tule pyhiinvaelluskohdetta,
    niin suuri ihailijajoukko Nidolla on.
    Terveiset Taunuksesta



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä salaa toivoisin, että siitä tulisi uusi Mekka!

      Poista
  11. Multa kuoli yllättäen syksyllä tapaturmaisesti koira 3 vuoden iässä. Ne oli parhaita kavereita nuo kaks, ja kyllä sen huomasi miten meidän kanssa jäänyt suri. Oli kamala katsoa vierestä, kun päätettiin näyttää sille kaveria, joka ei enää lähtenytkään leikkiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, vielä noin nuorena... Ja toi leikkikaverin puuttuminen on kyllä melkein kamalinta. Sovin viime sunnuntaiksi koirapuistoon treffit Kodalle entuudestaan tuntemattoman rottweilerin kanssa, koska halusin nähdä, miten Koda käyttäytyy vieraan, mutta itselleen tasavertaisen koiran seurassa. Muuten meni ihan ennakko-odotusten mukaisesti, mutta en muistanut YHTÄÄN sitä, että huskyt harvoin osaavat leikkiä muiden kuin pohjoisten pystykorvien kanssa. Koda yritti yllyttää rottweileria juoksuun ihan turhaan… Muistin samalla tosi hyvin sen, miksi aikoinaan päädyttiin ottamaan Nidon seuraksi nimenomaan toinen husky. Ja miksi on tosi tärkeää, että Kodakin saa sellaisen seurakseen.

      Eilen sain Kodan ensimmäistä kertaa viikkoon juoksemaan lenkillä kunnolla, sydämensä kyllyydestä. Koda on hyvä liikkumaan, se liikkuu helposti ja mielellään ja mahdollisimman paljon (Nido ei ollut ikinä yhtään sellainen), joten jotenkin tosi kuvaavaa, että suru on saanut sen liikkumattomaksi.

      Poista
    2. Voi ei, olen tosi pahoillani. Oman koiran menetys on niin surullista. Muistot lämmittävät, mutta ei se ikävä koskaan mene ihan kokonaan pois. Voimia!

      Poista
  12. Kannattaa kokeilla myös lohtuturkkia. Eli koira halaukseen ja upotat pään sen turkkiin. Toimii minulla. Ja surut ovat hetken jossain muualla...

    -Krista ja Sumu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vakioharrastuksiani. Koda on tosi hyvä tossa, se on niin muhkea. Ja välittää niin vähän siitä, jos joku vähän makaa päällä tai roikkuu kaulassa :D

      Poista
  13. Me asutaan samalla asuinalueella ilmeisesti, ja toi puu on kiehtonut mua usein. Olen varma että tästä lähtien ajattelen sen nähdessäni erästä minulle tuntematonta koiraa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tosta puusta ei kyllä voi erehtyä :) Ihan parasta että se on tajuttu jättää siihen polun päähän. Moikkaa, jos tuun/tullaan lenkillä vastaan!

      Poista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.