31.10.2013

Huono päivä, hyvä nenä

Kaikki muut nukkuivat tänään kolmen tunnin päiväunet. Minä tuijottelin kattoon. 

Sen jälkeen pyykinpesukone hajosi (mikä on meille yhtä vakavaa kuin lentokoneelle olisi se, että siivet irtoaisivat samaan aikaan kun molemmat lentäjät pyörtyvät ja suihkumoottoriin lentää asteroidi). 

Sitten tökkäsin sormen vahingossa koirankakkaan. Lenkillä luulin myös jääväni koirineni päivineni meitä kohti kaasuttavan auton alle – ehdin jo miettiä, että älyäisivätköhän siperialaiset pinkoa karkuun, jollen ehtisi repiä niitä perässäni syrjään. 

Koda säikkyi jotakin (ehkä häntäänsä) pimeässä metsässä ja olisi halunnut juosta siitä suoraan kotiin. Kun pääsimme lepikosta takaisin ihmisten ilmoille, Nido ulvoi vastaan taapertaneelle pienelle viikatemiehelle. 

Kotiin tullessamme kuulin eteiseen, kuinka kaksivuotias liukastui pesukoneen poistoveteen ja löi päänsä.

***

Ajattelin, että kun universumi on tänään ollut vähän epätasapainossa ja hankala minua kohtaan, niin ehkä tilanne tasoittuu, jos laitan tänne internetiin kuvan koiran nenästä. 


Joten tässä se nyt on. Minulle tuli ainakin heti paljon parempi mieli.

22.10.2013

Paras leffaseura

Pidän elokuvista valtavasti, mutten käy elokuvissa usein. Minusta leffalippujen hinnat ovat pöyristyttäviä siihen nähden, kuinka huono penkeillä on istua, ja miten aina juuri minun ympärilleni hakeutuu istumaan sipsiä kovaäänisesti rouskuttavia koripalloilijoita, jotka sitten vilkuilevat tuomitsevasti, kun nauran kaikissa väärissä kohdissa.

Katson elokuvani siis mieluiten kotona. Laumanjohtaja on, etenkin kotioloissa (leffateatterissa se aina kuiskii innostuneena kaikista kankaalla vilahtavista aseista, moottoripyöristä, lentokoneista ja ruoista, aivan kun ne rouskuttavat koripalloilijat eivät jo häiritsisi tarpeeksi), multiversumin parasta leffankatseluseuraa monestakin syystä. Yksi syy on se, että kaikki muut meillä asuvat henkilöt kerääntyvät kaikista mieluiten häiritsemään juuri hänen katselukokemustaan, jolloin minä saan katsoa elokuvani rauhassa. Siis näin:



Koda ei edes nuku. Se on vaan huvikseen tunkenut itsensä ahtaimpaan löytämäänsä väliin ja sitten loikoilee siinä ihan muina miehinä. 

P.S.
Rasti seinään - laumanjohtaja esiintyy kuvissa sekä ilman remontointi-, rakennus- tai askartelupölykerrosta että housut jalassa! (Ja mikäli joku liittyi vasta lukijaksi niin juu, tämä blogi käsittelee pääasiassa vähäpukeisia likaisia miehiä.)

P.P.S.
Rappasin tänään nukkekodin ulkoseinät. Jes! Tulee hieno! Jes!

14.10.2013

Pieni hankinta suureen paheeseen, osa 1

Minulla on pahe, josta en paljoa kylillä huutele. En puhu siitä kovin usein edes laumanjohtajan kanssa. Tietysti hän pohjimmiltaan tietää harrastuksestani, mutta ummistaa siltä silmänsä. Ymmärrän kyllä. Hänen mielensä on varmasti kevyempi silloin kun hän leikkii olevansa tietämätön siitä, että:

Hiljaisina hetkinä – yleensä öisin – selailen netistä remontoitavia kiinteistöjä. 

Usein sellaisia, jotka eivät ole koskaan olleet asuinkäytössä. 

Todella usein yli 150-neliöisiä.

Aina yli neljäkymmentävuotiaita.

Joskus tosissani.

Tarve tulee ryöppyinä kausittain, viimeisin kausi on ollut päällä jonkin aikaa. Eilisaamuna se kulminoitui sitten siihen, että vähän hetken mielijohteesta ostin kiinteistön, johon toivon pääseväni purkamaan kaiken tämän sisuksissani vellovan uudistamistarpeen.


Alunperin idea nukkekodin kunnostamiseen tarttui kottaraiselta ja olen pyöritellyt ajatusta melkein pari vuotta. Tänä aikana laumanjohtaja ehti jo uhota tekevänsä "omille tytöilleen yhden nukkekodin kyllä ihan itse", mutta tämän kunnostamisvimmani takia ja netin huutokauppoja muutenkin selaillessani päädyin kuitenkin tähän.


Ostopäätöstä joudutti se, että tämä nukkekoti täytti kummatkin kahdesta vaatimuksestani: runko paksua puuta, ei mitään muoviosia. Muita suuria plussia muun muassa hinta - viisitoista (15! 15!) euroa. Ja nuo sykähdyttävän hienot liukuovet, joista vauvakin on sykähtynyt.


Nyt ideoimme kilpaa. Sovimme yhteiseksi linjaukseksi sen, että mikään ei ole liioittelua, mutta mihinkään pieneen pipertämiseen ei ryhdytä ja lopputuloksen täytyy kestää leikkimistä.

Lipsumme molemmat jo sovitusta. Tänään mietin tosissani, että uuden katon voisi tehdä kuparista. Laumanjohtaja myönsi pohtineensa, millaisia sähkötöitä haluaisi nukkekotiin tehdä. Kysyin, aikooko asentaa myös vesivessat.


Nauroi vastaukseksi, mutta on ihan varppina suunnitellut sitä oikeasti. Jatkoa seuraa!

10.10.2013

Tassut (ei koirien)

Ruokapöydän alla pitää aina olla matto. Etenkin jos tuoleissa on metallijalat. Mutta jos ruokapöytä on yli metrin leveä ja olohuoneen pöytä mattoineen heti tuolien takana, täytyy keksiä jotain muuta.


Edellisessä Avotakassa oli pieni juttu tuolinjalkoihin asennettavista huopatassuista, jotka on suunniteltu julkisia tiloja varten (ja jotka ovatkin vakoojani mukaan käytössä ainakin yhden ammattikorkeakoulun ruokalassa). Googletin yrityksen ja tilasin tassut sähköpostitse.


Minusta kaikilla asioilla pitäisi olla tassut (ja häntä, mielellään myös pienet korvat). Ajattelin tilatessani tassujen olevan niin kivannäköisiä, että minulle riittää, jos ne ovat edes ihan-ookoot ja vähän käytännölliset käytössä. Mutta nämä ovatkin loistavat!

Tuolit eivät enää rämise lattiaa vasten ja ne tuntuvat tukevammilta. Ruokakin maistuu paremmalta kun tuoleilla on tassut! Ja linnut sirkuttavat ikkunan takana! Tassullisilla tuoleilla istuu onnellisia ihmisiä!


Tassuja on muutamaa eri väriä ja kahta eri kokoa, joka valitaan tuolinjalan läpimitan mukaan. Tassut painetaan paikoilleen ja sitten vaan toivotaan, etteivät koirat syö niitä. Eivät ainakaan vielä ole syöneet! Koda kyllä tökkii niitä nenällään, mikä on tietysti vähän pahaenteistä.

Yksi rääkyy sohvalla ja toinen huokailee eteisessä, mikä sekin on vähän pahaenteistä... On siis vietävä liikkuvat tassut ulos! Heippa!

4.10.2013

Näytätpä oudolta tästä kulmasta

Meitä on täällä aika paljon. Ahdasta ei kuitenkaan ole kuin ehkä automatkoilla ja silloin, kun kaikki ovat samaan aikaan eteisessä lähdössä ulos ja yksi itkee, toinen ulvoo, äiti kiroilee, häntiä heilutellaan, hanskoja tiputellaan...

Porukan määrä konkretisoituu kaikista parhaiten siinä, että missä olenkin, mitä teenkin, joku aina tuijottaa.


On kyllä tuijotettu ennenkin, en minä sitä sano.