26.1.2012

Tämän takia petyin shakkiin

Lapsena päätin, että minun on ehdottomasti opeteltava pelaamaan shakkia. Mielikuvissani hämyisten kirjastohuoneiden upottaville nahkatuoleille viskilasien kanssa linnoittautuneet miehet syventyivät vahattuja viiksiään sivellen shakin vangitsevaan maailmaan. 

En ole ainakaan vielä opetellut. Yksi osasyy on ehkä se, että meillä shakin pelaaminen näyttää tältä:


Ei vahattuja viiksiä, ei viskilaseja, eikä tuota nyt oikein kirjastoksikaan voi sanoa. Eikä niissä tunnelmallisissa shakki-mielikuvissani totisesti ollut yhtään raajat kattoa kohti sojottavaa siperianhuskya.

Eikä urheilusukkia. 


Ja niissä mielikuvissani oli esimerkiksi shakkilauta.

20.1.2012

Varustautunut

En muista koskaan tätä päivää ennen olleeni ulkoilemassa niin, että minulla olisi ollut juuri oikein varustautunut olo. Olen lenkkipolulla aina se tyyppi, jolla ei ole oikeita lenkkareita, jolla on soluhengittävien nanohousujen sijaan colleget ja joka on unohtanut kaikki sormukset sormiin, meikit naamaan ja käsilaukun olalle.


Mutta tänään olin varustautunut. Elämäni ensimmäisen ihka oikean talvitakin lisäksi mukana oli jotain, jota suosittelen kaikille muillekin pääkaupunkiseutulaisille, jotka suunnittelevat poistuvansa sisätiloista lähipäivien aikana: kasiveto!


Kun muut sipsuttelivat ja liukastelivat ja autot ajoivat valot pimeinä (tiedättehän, kun pelkää jotain liikenteessä jo etukäteen ihan pirusti, unohtaa aina laittaa valot päälle) noin viittä kilometriä tunnissa, me posotimme turvat virneessä reittejä, joille muut eivät vielä olleet edes uskaltautuneet.


Siinä lumikaaoksen keskellä itsekseni virnuillessani ajattelin taas ansaitsevani kylähullun manttelin, kunnes vastaan tuli nainen polkupyörän kanssa. Miksi jonkun on aina pakko pistää paremmaksi?

17.1.2012

Ei aikaakaan

Takki tuntuu nyt jotenkin tyhjältä, vaikka yleensä niin sanotaankin kai tilanteessa, jossa on kaikkensa antanut. Nyt on ennemminkin niin, ettei ole mitään annettavaa. Ei mitään sanottavaa, ei yhtään ajatusta, eikä sekuntiakaan aikaa.

Laura haastoi mukaan mahtavaan Just Little Things -haasteeseen, jossa pitää valikoida sivustolta elämän pieniä iloja. Juuri sopivaa puuhaa tähän väliin. Olen parin viime vuoden aikana sisäistänyt varmasti tärkeimmän opetuksen koskaan: onnellisuus ei ole tavoiteltava määränpää, vaan pienissä asioissa piileskelevä mielentila. Kyl näin on!

Siispä keräilin Just Little Thingsistä juttuja, jotka tekevät minut onnelliseksi. Muutaman kuvasin. Joskus on vaan helpompi kertoa kuvin.



Se, kun jotain menee rikki, eikä se haittaa yhtään.


Luetut lehtipinot, joihin haluaa palata uudestaan.


Uuden kalenterin askarreltu etukansi ja tyhjät sivut.

Pyllyt, jotka ovat merkittävästi suurempia ja kulmikkaampia kuin kaikki muut pyllyt.

Ison ja pienen ihmisen yhteiset päiväunet.


Haastan WandabenSpatzinkottaraisen ja mainitsemassani elämänopetuksessa olennaista osaa näytelleen ihanan Saaran.

10.1.2012

Mummu ja muita supernaisia

Olin ehtinyt taas unohtaa, miten nukahdetaan yksin. Kun kanssa-aikuiseni toissailtana lähti yötöihin, varastin tytön omasta sängystään viereeni unikaveriksi.

Hän tuoksui leopardiyöhaalarissaan puhtaiden lakanoiden keskellä ihan samalta kuin mummulassani aikoinaan tuoksui. Nuuhkin ja tuijotin häntä koko yön ja mietin, miten mummun tuoksu on voinut kulkeutua aikojen takaa leopardipukuiseen lapseeni. 


Mummu ja tyttö eivät ehtineet tavata, mutta olisivat varmasti pitäneet toisistaan. Luulisi, että sitä automaattisesti pitää kaikista itsensä tuoksuisista ihmisistä. 


Makuuhuoneen ikkunalaudan Shivan takana sataa tänään suuria hiutaleita. Ja tyttö teki juuri ensimmäiset lasinsirunsa! 


Puin tytön tänään kokonaan pinkkiin (mitä en ole tehnyt kertaakaan aikaisemmin) sen kunniaksi, että peitin eilen pohjamaalilla kaksi samanväristä seinää hänen tulevasta huoneestaan. 


Jos ryhtyisin supersankariksi, supervoimani olisi se, että tulen maaliteloineni pelastamaan ihmiset kamalan värisiltä seiniltä. Up up and away! 

8.1.2012

Emännän palikkatesti


Tänä vuonna toivoin lumen jäävän kokonaan välistä kolmesta eri syystä:

1) lastenvaunut ja aloitteleva äiti - ei varmaan tarvitse perustella.
2) muuttaminen - sohvan ja jenkkisängyn patjojen kantaminen antarktisissa olosuhteissa vaikuttaa ainakin ajatustasolla aika riskialttiilta.
3) nämä:



Vuosi sitten koirille ostettiin kuvassa näkyvät vedonestovaljaat, jotta koirien lenkittäminen lumessa ei olisi niin hermojaraastavaa. Siperianhuskyn onnistunut asentaminen ko. valjaiden sisään vaatii kuitenkin teknillisen alan korkeakoulututkinnon, aikaa ja hermot, jotka minulta puuttuvat. En saanut viime talvena valjaita kertaakaan (!) puettua kummallekaan koiralle ilman toisen ihmisen apua. Ja "avulla" tarkoitan nyt sitä, että joku toinen puki ne koirille puolestani.

Tartuin kuitenkin härkää urheasti uudestaan sarvista heti, kun pysyvät hanget tällä viikolla ilmestyivät. Vartin äheltämisen, koirien maanittelemisen, mustan magian käyttämisen ja talvitakissa hikoilemisen seurauksena sain kuin sainkin koirat jotenkin ujutettua valjaisiin.

Lopputuloksena oli kaksi keskenään täysin erilaista sidontaviritelmää, jotka liukuivat koirien päältä kesken lenkin.

En vain mitenkään tajua, miten tästä:


Pitäisi saada aikaan jotakin tämän näköistä:


Ärsyttävintä tässä on se, että valjaat ovat superhyvät! Koirat kävelevät ne päällään kuin pyhäkoulun parijonossa ikään ja ne tuovat remmiin puolisen metriä lisää pituuttakin. Eivätkä ne perustu (käsittääkseni) mihinkään jatkuvaan kiduttamiseen vaan siihen, että vain silloin kun koira yrittää vetää, valjaat kiristyvät epämukavasti kainaloiden alta. 

Onhan tämä nyt aivan naurettavaa. Mutta en aio luovuttaa!

2.1.2012

Palikat ja Godzilla

Uusivuosi meni mainiosti, mutta kyllä jotain jäi hampaankoloonkin: en saanut rakennella joululahjapalikoilla kertaakaan rauhassa.

Tänään korjasimme asian: ipana vaan julmasti pinnasänkyyn seuraamaan mittelöä siitä, kumpi rakentaa hienomman tornin nopeammin.


"Toihan on ihan hyvä... niin kun lapsen rakentamaksi", sanoi laumanjohtaja valmiista tornistani ja kuvitteli ilmeisesti antaneensa avokätisen hyvää palautetta. On vain ajan kysymys, milloin ryhdyn uudeksi Alvar Aalloksi, ja sitten kostan rakentelemalla pitäjät täyteen tällaisia.

Kun lapsi päästettiin rakennelmiemme kimppuun leikkimään Godzillaa, hän oli ensin hyökkäämässä laumanjohtajan tornia kohti, mutta pysähtyikin katselemaan sitä ja kaatoi sitten minun tornini.




Nido tunkee aina tapahtumien keskipisteeseen, mikäli jostain kuuluu liian uhkaavaa kolinaa tai kiistelyä. Mutta se sentään osaa kunnioittaa toisten ilmaisunvapautta.