30.11.2011

Yksinkertaisia asioita

Elämässä on arvostettava yksinkertaisia asioita.

Kuten sitä, että eläinlääkäriaseman laskuun on skannattu kuitti, jotta paperin voi lähettää sellaisenaan vakuutusyhtiölle.


Ja että saman paperin alareunassa on kasvokuvat kaikista sillä lääkärikäynnillä lemmikin hoitoon osallistuneista hoitajista ja lääkäreistä.

Tai sitä, että lapsen syöttötuolin pakkauksesta löytyi pieni purkillinen puuöljyä. Ja kangas, jolla sen voi hieroa tuolin pintaan. Ja hiekkapaperia myöhempiä öljyntäkertoja varten.


Luonnollisesti on arvostettava myös sitä, että elämässäni on ihminen, joka tälläkin hetkellä ilmaisee läsnäolonsa nuolemalla työtuolin jalkoja. Päästellen samalla oikeasti aika pelottavia lentoliskokiljahduksia.


Ja arvoa on annettava sillekin, että kulmahampaansa katkaissut henkilö ensinnäkin käyttäytyi lääkärissä taas esimerkillisesti.


Silloinkin, kun ventovieras ihminen tökki sitä piikillä hampaan ytimeen. Pureminen olisi mielestäni ollut täysin hyväksyttävää, ehkä jopa oikeutettua.

Toisekseen kyseinen henkilö on ollut urhea oma itsensä myös kotioloissa.


Vaikka ruoka tarjoillaankin vielä parin viikon ajan liotettuna, vaikkei koirapuistoon ole myöskään menemistä, ja vaikka joulukuun puolivälissä onkin luvassa kaikkien laajalti rakastamaa juurihoitoa.

24.11.2011

Häkkilintu














Odotan salaa ensilunta, sitä että maailma vaikenee ja alistuu jäämään hahtuvaisen peiton alle. Lapsena juoksimme luokan ikkunaan katsomaan, kun ensilumi satoi. Seisoimme hiljaisessa rivissä, otsat ja nenät kiinni kylmässä lasissa.

Vanhempana en enää ole juossut. Pitäisi ehkä opetella uudestaan, jotta voin ensi vuonna juosta ikkunaan yhdessä Häkkilinnun kanssa.

20.11.2011

Suhteellisia pelkäämisiä

Päivä on ollut tänään vähän... no, Nido tässä tiivistääkin lauman yleisen mielialan:


Mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin! Tulimme juuri iltalenkiltä, eikä Koda itkenyt lähes ollenkaan tienpätkällä, jonka varrelta on palanut kaikki katulamput. Kyl mää oon ylpiä!

Ihmettelin muutama viikko sitten yölenkillä Kodan vikinää. Koska en lenkittänyt edellisenä pimeänä kautena koiria kertaakaan, olin unohtanut Kodan pelkäävän pimeää. Joo, siitäkin huolimatta, että yleensä pimeää pelätään juuri siksi, että sieltä saattaisi tulla vastaan jotakin Kodan näköistä.

Mutta kai pelotkin sitten ovat suhteellisia. Perjantaina kävimme kyläilemässä ystävälläni, jolla on ranskanbulldoggi. Samalla selvisi, että lapseni - joka asuu kahden siperianhuskyn kanssa - ei ilmeisesti pelkää mitään niin paljon kuin ranskanbulldoggeja. Huuto oli korviahuumaava ja yltyi aina, kun ranskanbulldoggi liikahti. Ja nyt on kuitenkin kyse henkilöstä, jonka suosikkitekemisiin kuuluu siperianhuskyn naaman nyplääminen.

14.11.2011

Maanantaiaamu

Mistä tietää, että joku on taas päässyt isoon sänkyyn nukkumaan? 
Mustavalkoisten petivaatteiden seassa on jotakin mintunvihreää ja lammaskuvioista.

En pidä aamuista. En todellakaan ole koskaan ikinä yhtenäkään elämäni aamuna ollut aamuihminen.

En myöskään pidä maanantaista. Maanantaihin liittyy sellainen aikaansaamispakon tunnelataus. Että kun nyt on viikon ensimmäinen arkipäivä sen maailmanlaajuisen lepopäivän jälkeen, niin pitäisi tehdä kaikennäköistä tehokasta ja mielellään aloittaa pirteänä heti aamusta.

Ei onnistu. Ei ole muistaakseni kertaakaan onnistunut. Tällä kertaa erityisen huonosti siksi, että siivosin keittiön laatikoita aamukahteen siitäkin huolimatta, että tiesin tuon 70-senttisen herätyskelloni kiekaisevan sotilaallisella tarkkuudella n. klo 05:45, ja heräävän sitten murisemaan ja läpsyttelemään seiniä n. klo 08:00.

En myöskään jaksa taaskaan tehdä itselleni aamiaista, mutta aamukiekaisija-seinänläpsyttelijä sen sijaan saa päärynäpuuroa muumimukista.


Ja kun kirjoitan saa, tarkoitan tietysti, että hieroo suurimman osan naamaansa ja pärisyttelee sitten loput iloisesti hymyillen päälleni.

Tässä maanantaiaamuasiassakin olisi syytä ottaa mallia siperianhuskyilta, noilta sujuvan arkielämän asiantuntijoilta.

Ne eivät nimittäin ole tavattavissa ennen puoltapäivää.

(Kaikki kuvat näemmä kohisevat ja ovat oudonsävyisiä, mutta tiedättekö, minua ei näin maanantaiaamuna voisi vähempää kiinnostaa.)

8.11.2011

Matkalla

Nyt ollaan matkalla vähän sinne sun tänne. Sellaisessa välitilassa, jossa ei auta kuin odottaa pääsevänsä perille.

Tai sitten tämä matkustamisen (ts. trippaamisen, toim. huom.) tunne tulee vaan siitä, että me ollaan taas kipeänä, minä ja pienihminen. Herään öisin tunnin välein rauhoittamaan sitä, se näyttää ottavan sairastumisen yhtä henkilökohtaisesti ja raivostuneesti kuin äitinsäkin. Päivisin sitä harmittaa eikä nälätä tai päiväunita, joten itse olen puolikuollut enkä ehdi syömään.

Onneksi huumorintajuni on sysimusta; nauroin tänään ääneen, kun satuin huomaamaan peilistä, minkä näköisenä olin käynyt heittämässä roskat. Terveisiä vaan taas naapureille.

Yksi laumanjäsen ramppaa pitkillä työmatkoilla. Loistava ajoitus, sanoisin. Jos siitä pitää jotain hyviä puolia etsiä, voisi ainoa olla se, että ainakin se ymmärtää tuoda tuliaisia.

Tänään tuliaislaukusta kuoriutui parasta, mitä puolivuotias voi lahjaksi saada.


Eli paperipussi.

Tai siis, tulihan siinä se joku ankka mukana.


Itse sain niin loistavan tuliaisen, että voin hyvin kuvitella liikuttuvani tästä vielä vuosienkin päästä. Käsin sidotun kirjan erilaisista papereista taitelluille sivuille saa kirjoittaa itse.


Puhelinkaan ei enää soi ja veispuukin tsätti on hiljaa. Se saattaa johtua siitä, että vauhkoan nykyään suunnilleen kaikille vastaantulijoille ja vastaan puhelimeenkin, että olethansä kuullut uutta Coldplayta?


Coldplay-pino on kuvattu viimeisimmän sisustushankinnan (joo, näitä on tullut nyt tehtyä tässä lähiaikoina...) päällä. Siitä lisää joskus paljon, paljon myöhemmin, sitten kun matka on päättynyt ja hankinta on päässyt pois pimeästä väliaikaisnurkastaan.

2.11.2011

Siperianhusky vastaan tennispallo: 1-0

Oletteko miettineet, mitä tennispallolle tapahtuu koiran sisällä?

En minäkään ollut. 


Uskokaa kun sanon, että tästä olisi saanut paljon ikävämmänkin kuvan, mikäli kameran kaivaminen olisi edes häivähtänyt mielessä aamuyöllä, kun kuvassa näkyvät asiat olivat juuri tulleet runsaan veren liukastamina ulos Kodan suusta ja olin yksin koirien ja vauvan kanssa kotona.

Lauantaina koirapuistosta tullessaan laumanjohtaja sanoi, että Koda on ehkä syönyt puolikkaan tennispallon. Laumanjohtaja oli ehtinyt nähdä pallon maassa kokonaisena juuri ennen kuin Koda oli saanut sen suuhunsa. Sen jälkeen siitä oli löytynyt vain puolikas. 

Ajateltiin, että mikäli puolikas pallo on Kodan sisäpuolella, huomaa sen Kodan kunnosta äkkiä. Vaan eipä huomannutkaan.

Toissayön pikkutunteina Koda oksenteli verensekaista vaahtoa. Ja oli sen jälkeen koko päivän ihan normaali, söi hyvin ja oli muutenkin oma itsensä (ei siis oikeastaan kovinkaan normaali... mutta oma itsensä kuitenkin).

Kunnes sitten aamuyöllä eteinen oli yhtäkkiä täynnä tummaa verta. Soitin Viikkiin. Viikissä kehotettiin seuraamaan koiran yleistilaa. 

Molempien koiriemme yleistila kotioloissa on tällainen:


Seurailin sitä sitten koko yön. Nido torkkui kanssani sohvalla ja soitin äitini nukkumaan makuuhuoneeseen sen varalta, että joutuisin lähtemään Kodan kanssa pikaisesti (=ilman pienhenkilöä) päivystykseen.


Taisimme taas selvitä säikähdyksellä.

Mutta mikäli saan jotenkin käsiini sen älykääpiön, joka jättää pieniä tennispalloja isojen koirien puolelle koirapuistoon, se ei tule selviämään pelkällä säikähdyksellä. 

Loppukevennyksenä mainittakoon, että se edellisessä postauksessa kaipailtu jälleennäkeminen on järjestetty (ja salakuvattu).

1.11.2011

Haistamisesta, muistamisesta ja kaipaamisesta

En ole koskaan oikein tiennyt, millainen muisti koirilla on. Tutkimuksia olen toki lukenut, mutten mitään kovin vakuuttavaa.

Olen ajatellut, että vanhan ihmistuttavuuden näkeminen pitkän ajan jälkeen voi olla koiran osalta niin innostunutta siksi, että ihminenkin on innostunut, ja innostus jos mikä tarttuu herkästi ihmisestä koiraan. Ja että siinä samalla joitain muistoja siitä samasta ihmisestä voi sitten palautua koiran mieleen.

Aihe on tietysti kiinnostanut minua aina, mutta tilanteita, joissa olisin päässyt oikeasti ilman liiallisia muuttujia havainnoimaan koiran muistamiskykyä, ei ole oikein tullut.

Paitsi äsken.

Nidolla ja Kodalla on muutamia ihmissuosikkeja, mutta yhtä ihmistä koirat erityisesti kunnioittavat. Miltei ryömivät hänen jaloissaan, tottelevat häntä (kirjaimellisesti) sormien napsautuksesta, väistävät ja mielistelevät ihan hillittömästi: laumanjohtajan veljeä. 

On kuitenkin päässyt käymään niin, että edellämainittu henkilö on muuttanut toiselle puolelle maailmaa. Koirat ovat nähneet hänet viimeksi toukokuun alkupuolella. Mutta nyt hän on käymässä Suomessa. Tuli eilen. Koirat eivät sitä voi tietää.

Kävimme äsken iltalenkillä, minä, lapsi ja koirat. Kun kävelimme leveän autotien viereistä kävelytietä, tien toiselle puolelle suojatien eteen pysähtyi hetkeksi pikimusta auto, jonka luulin päästävän jalankulkijoita tien yli. Sitten avonaisesta ikkunasta nousi tuttu käsi pystyyn. Vilkutin ja hymyilin takaisin. En pysähtynyt nanosekunniksikaan, en edes hidastanut tahtia. En huutanut mitään, eikä huutanut laumanjohtajan velikään. Koirat eivät kiinnittäneet tapahtuneeseen mitään huomiota. Oli pilkkopimeää. Ihmisiä kulki, bussi pysähtyi viereiselle pysäkille, autoja ajeli tiellä, tyttö murisi vaunuissaan. 

Suunnilleen samalla hetkellä kun veljen auto lähti taas liikkeelle ja kääntyi risteyksestä meistä poispäin, koirat pysähtyivät. Nenät nousivat korkealle ilmaan, molemmat kääntyivät kuin sähköiskusta ympäri ja alkoivat kaikin vetokoiranvoimin vetämään siihen suuntaan, johon auto oli jatkanut matkaansa. Koda alkoi uikuttamaan surkeasti. Niin, miten pennut uikuttavat, kun ne jättää ensimmäistä kertaa yksin. Kaivaten.

En ole montaa kertaa aiemmin ollut tilanteessa, jossa minulla on lenkillä ongelmia saada koirat hallintaani. Mutta nyt piti pysäyttää ja lukita vaunut, keriä remmit käsien ympärille ja vetää koirat aivan viereen. Uikutus ja kiskominen jatkui, kun jatkoimme matkaa, ja molemmat jolkottelivat seuraavat muutamat sadat metrit nenät tulosuuntaan päin, jalkoihini ja vaunuihin törmäillen. Vasta kun käännyimme kulman taakse niin, etteivät koirat enää nähneet risteykseen, vetäminen loppui.

Sen olen tietenkin aina tiennyt, että koirat voivat seurata hajujälkeä. Maata pitkin. Ja että ne tunnistavat tutut hajut. Ja muistavat jotain. Mutta että ne muistavat ja tunnistavat puoli vuotta sitten näkemänsä ihmisen yli kymmenen metrin päähän hetkeksi pysähtyneen auton ikkunasta pelkästään tuoksun perusteella? Näkemättä, että mitään autoa koskaan olikaan?

Täten pyhästi lupaan, etten enää koskaan epäile yhdenkään koiran haistamis- tai muistamiskykyä. Ja se velikin on varmaan pakko saada pikaisesti kylään. Koirilla on ikävä.