29.10.2011

Herätteitä

Ostin huulirasvan, heräteostoksena.

En koskaan osta niistä kassan viereen kasatuista halpojen pikkutavaroiden röykkiöistä mitään, mutta kun tämä nimenomainen huulirasva sattui näyttämään aivan pikkuruiselta omenalta, enkä ollut ostanut koko kaupasta muuta kuin ponnareita. Ja pidän omenoista. Hilloina, pikkuruisina, miten vain.

Kotona koirat jonottivat innokkaina haistelemaan purkkia ja suutani. Mainitsin ääneen, että varmaan unohdan rasvan johonkin liian matalalle ja sitten se varastetaan.

Puoli tuntia myöhemmin Koda löytyi eteisestä pelaamasta huulirasvalla pingistä ulko-ovea vasten. Se oli saanut purkin väärältä puolelta auki ja nuoleskeli rasvaklöntin pohjaa.


Olen ostanut tällä viikolla heräteostosmielessä myös valtavan sinkkiarkun ja uuden lääkekaapin, vaikka meillä ei ole vanhaakaan lääkekaappia eikä kyllä tilaa uudellekaan.

Seuraava ei liity heräteostoksiin eikä omenoihin, mutta jospa se liittyykin lääkekaappeihin. Tai siis siihen, että lääkkeitä (ja huulirasvoja) olisi syytä säilyttää sellaisessa, eikä asiattomien henkilöiden ulottuvilla. Kuva löytyi laumanjohtajan puhelimesta, joten itselläni ei ole kuvanottohetken tapahtumista harmainta aavistusta.


En myöskään ollut ennen tätä tajunnut, kuinka vaaleanpunainen koiran alahuuli todellisuudessa voikaan olla.

P.S.
Laumanjohtajan ystävä soitti sille tänään ja kysyi, miten viedään mökille harhaillut ventovieras metsästyskoira ulos tarpeilleen, jos ei ole muuta kuin kolme metriä köyttä. Samalla kun testailin Kodalla ja nahkaremmillä hyviä valjassidontoja, tuli mieleen, että näin koirakkaassa maassa ei varmaan olisi pahitteeksi, jos jokainen tietäisi keinon, jolla karkulaiskoiran saa jonkinlaiseen hihnaan.

Itse olen ollut vastaavassa tilanteessa kaksi kertaa, kummassakin tosin omistaja ehti koiransa luokse ennen kuin ehdin päättää, miten otan koiran kiinni ja saan remmiin.

Aina ei todellakaan ole sitä kolmea metriä köyttä. Tänään päädyin pikaisissa testeissäni siihen, että ainakin turkilliselle isolle koiralle saa sidottua puolentoista metrin remmistä todella helposti valjaat, joissa kävelyttäminen onnistuu, koiraan ei satu, ja joista ei pääse helposti karkuun. Tosin ennen kuin päästään sitomaan hätävaljaita, pitäisi se karkulainen saada kiinnikin jotenkin.

Ja vaikken mitään koiria (paitsi irlanninsusikoiria ihan pikkiriikkisen) pelkääkään, voisi metsässä juosta vastaan sellainenkin tapaus, jota tekisi lähinnä mieli juosta karkuun.

26.10.2011

Piiloutumisesta

Nidolla on tapana vetäytyä aamulenkin jälkeen omiin oloihinsa. Usein se valtaa makuuhuoneen ja jatkaa sängyssä uniaan pitkälle iltapäivään. Tai sitten se menee piiloon.

Joskus sellaiseen paikkaan, josta sitä ei ihan oikeasti löydä (ja sitten mietin, olenko tosissani voinut unohtaa kokonaisen siperianhuskyn lenkkipolulle), mutta yleensä - kuten tänäänkin - piilopaikka on tätä tasoa:


Koska molemmat koirat ovat näköjään surkeita valitsemaan piilopaikkoja, on pakko katsoa peiliin ja miettiä, onko syy meissä kasvattajissa. 


Asiaan on pureuduttava ja siihen on puututtava ajoissa, ettemme tee samanlaista virhettä ihmispoikasen kanssa. Muuten siitä tulee se lapsi, joka piiloutuu kirkonrotassa omien käsiensä taakse.

Haluaisin, että siitä tulisi mieluummin se lapsi, joka keksii kaverinsa kymmenvuotissynttäreiden piiloleikissä kietoutua keskuspölynimurin säiliön ympärille ja piilotella tyhjän päällä roikkuvassa imurikaapissa niin pitkään, että päivänsankarin on lopulta pakko nöyrtyä ja pyytää piiloutuneelta äänimerkki vihjeeksi piilopaikastaan. 

Vieläkin välillä mietin, miksen voinut tajuta etsiä sieltä hiton imurikaapista.

23.10.2011

Viikon mielihyväntekijät

Viimeiset omenahillot.

Saimme elokuisista häistä kotiinviemisiksi kaksi pientä omenahillopurkkia, joiden syömäoikeudesta olemme siitä lähtien tapelleet hampaat irvessä. Luovutin juhlallisesti viimeisen purkin viimeisen lusikallisen laumanjohtajalle, jotta sille jäisi sellainen vaikutelma, että se voitti. Mutta oikeasti söin sitä viimeistä lusikallista lukuunottamatta ne molemmat purkilliset itse. Kokonaan.


Maailman siistein vaatekappale. Tätä ei varmaan tarvitse selventää sen tarkemmin, kuva kertoo kaiken. Ellen olisi niin ahdasmielinen pukeutuja, ostaisin ehdottomasti tuollaiset omassakin koossa.


Se sisustushankinta.

Keittiön seinää trimmattiin maaliskuussa ja siitä saakka on keskusteltu siitä, minkälainen valaisin uuden tason päälle sopisi. Laumanjohtajan mielestä musta. Omasta mielestäni valkoinen. Laumanjohtajan mielestä valaisimia pitäisi ehdottomasti olla kaksi kappaletta, omasta mielestäni yksi riittää.

Ja kuten edellisistä on pääteltävissä, päädyimme lopulta yhteen valkoiseen.


Valaisin on Alvar Aallon/Artekin A440, materiaaliltaan opaalilasia ja tuhottoman vaikea kuvauskohde.


Nokkelan sähkösuunnittelijan (missään huoneessa yksikään valaisinpistoke ei ole mistään suunnasta mitattuna keskellä kattoa) ansiosta valaisimen kiinnittäminen oli taas kipu persuksissa, kuten sanotaan. Seurasin itse ähellystä sohvalta. Niitä viimeisiä omenahilloja syöden.

21.10.2011

Tarkkailija

Vietämme perjantaita keskenämme, me tytöt ja nuo karvaisemmat pojat. 

Itselläni olisi vaikka mitä puuhaa, sisustusjuttuja ja sen sellaista. Teimme eilen sisustushankinnan jota mietin tyypillisen 30 sekunnin sijaan puoli vuotta, ja nyt se hankinta pitäisi saada sopeutumaan uuteen ympäristöönsä.

Kuten kaikki äidit tietävät, työt sujuvat hidastettuina silloin, kun on samalla yksin vastuussa vaippaikäisestä. 

Itse olen varsin onnellisessa asemassa sikäli, etten sentään ole vastuineni aivan yksin. Apunani on kanssatarkkailija.


Kanssatarkkailija on aiempien ikävien kokemusten (joihin liittyy turkin ja korvien repimistä) viisastuttamana oppinut, että tarkkailun kohteesta kannattaa pysytellä vähintään käsivarren mitan päässä. Se ei tietenkään estä leluja lentämästä kohti, mutta ainakin korvat ovat silloin turvassa.

15.10.2011

Sukkahousut ovat saatanasta

Sori nyt vaan, mutten aio kaunistella asiaa, joka ei ole kaunisteltavissa.

Aina liian löysät tai kireät, paksut tai ohuet, nyppyyntyneet, reikäiset, rispaantuneet, likaiset, kadonneet. Ja puolitoistametriselle aina väärän pituiset. Mutta vielä huonompi tilanne näyttäisi olevan 60-senttisellä.



12.10.2011

Itsehillintä

Lapsen myötä oppii kuulemma aivan uudenlaista itsehillintää. En ole vielä itse kokenut tätä käytännössä (oikeastaan päinvastoin, mutta ei puhuta nyt siitä), mutta Nido kyllä on.

Nidosta on tullut zen.

Kun vauva hakkaa puisia leluja parkettiin niin että seinissä kaikuu, Nido ottaa kasvoilleen tyynin ilmeen, sulkee silmänsä ja hillitsee itsensä. Kun sitä riuhdotaan korvasta, nyitään hännästä, sen päälle peruutetaan iloisesti kiljuen tai sen naaman edessä muristaan, se hillitsee itsensä.

Aluksi Nido oli hulluna tutteihin. Se ei voinut itselleen mitään, vaan varasteli niitä aina tilaisuuden tullen, heitteli niitä onnellisena ilmaan ja nakersi niihin reikiä. Mutta nyt...


...se hillitsee itsensä.


11.10.2011

Koiraihmisten liikuttamisesta

Monelle ihmiselle side omaan koiraan on paljon voimakkaampi ja tärkeämpi kuin side useimpiin ihmisiin. En käsittääkseni ole ainoa, joka aina välillä toivoisi kaikkien (tai ainakin joidenkin) ihmisten katoavan maailmasta (vähintään hetkeksi), mutta joka ei ole koskaan haaveillut elämästä ilman koiria.


Olen usein miettinyt, miksi koirien sielunelämään perehdyttävistä kiertokirjeistä ja mietelauseista suurin osa on typerää ajanhukkaa ja lukijan aliarvioimista, vaikka aihe on suurelle osalle ihmisistä niin valtavan läheinen.

En tarkoita sitä, että koiriin pitäisi suhtautua vakavamielisesti tai huumorintajuttomasti. Ihmettelen vain sitä, kuinka köykäisiä vaikuttamisen keinoja koiraihmisille suunnatun materiaalin tuottajat käyttävät, vaikka mahdollisuus olisi verrattain helposti tehdä lähtemätön vaikutus, liikuttaa ja koskettaa aiheella, joka on monelle tärkeä.


Tietysti on niitä harvoja poikkeuksiakin. Kodan Suomessa asuvan pikkusiskon Kiaran emäntä pisti taannoin jakoon tämän seuraavan. Sen luettuani piti istua hetki keräilemässä ajatuksia. Ja itseäni.


Näkemys koiran tarkoituksesta

Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa.
Koiran omistajat, pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä.

Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona, turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä.

Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa. Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen.

Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset. Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi".
Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan.

Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä. Poika jatkoi: "Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."




P.S.
Suden hetkellä on näemmä 80 listautunutta lukijaa ja blogissa vierailee päivittäin noin kaksisataa ihmistä. Se on aivan älytön määrä kirjoittajalle, joka ryhtyi alun perin kirjoittamaan lähinnä itselleen ja äidilleen. Kiitos.

Kommentteja saa aina jättää, luen vanhoihinkin postauksiin tulleet viestit ja vastaan kaikkiin. On hienoa saada jotakin tuntumaa siitä, kuka sinä olet, ja monet teistä tunnenkin jo mitenkuten.

Postaustoiveitakin otetaan mieluusti vastaan! Vaippojen ja tuttipullojen täyttämät päivät eivät aina saa mielikuvitusta lentämään ihan entiseen malliin, joten hyvät, keskinkertaiset ja ihankivat ideat saa pistää jakoon.

5.10.2011

Syyshankaluuksia

Koirien kanssa lenkkeilemiseen liittyy joitakin vuodenaikasidonnaisia hankaluuksia. Esimerkiksi talvella eriasteisia liukkausongelmia (jotka ovat muuten kahden vetokoiran kanssa hieman suurempia kuin noin muuten), keväällä sulavien kinosten alta paljastuvia herkkuja, kesällä läkähtymistä...

Syksyyn liittyvät lenkkeilyhankaluudet ovat meidän kohdallamme tällaisia:


Koska olen kaupunkilaistampio, olen aina luullut niitä pensasmustikoiksi (kasvavat pensaassa ja ovat ainakin mustikan värisiä), mitä ne kuulemma eivät olekaan. Joka tapauksessa Koda rakastaa niitä. Nidokin syö niitä ollessaan pahalla päällä. Silloin se on haistelevinaan jotain ruohotupsua, odottaa että katson muualle ja hyökkää sitten pää edellä pensaaseen. Niin kuin jekkuna. 

Joku huumorintajuinen kaupunkisuunnittelija on istututtanut näitä ehkä-pensasmustikoita asuinalueemme kaikkien lenkkireittien varteen, joten syksyiset lenkit ovat ulkoiluttajan osalta aina yhtä kyttäämistä. Yritän pitää kiinni siitä kasvatuslinjauksesta, että lenkkireitin varrelta ei syödä mitään (eikä ketään, toim. huom.).

Syksyn hienoisia lenkkeilyhaasteita tasoittaa tietysti moni muu asia. Kuten värit. 

1.10.2011

Ymmärrys

Olen kuullut joskus sanottavan, että kun saa lapset nuorena, niitä niinkun ymmärtää paremmin. Nyt ollaan varmaan sitten siellä yhteisymmärryksen ytimessä, sillä minä ja ipana saamme ilmeisesti uusia hampaita samaan aikaan. Ymmärryskokemuksen maksimoimiseksi maailmankaikkeus on myös lähettänyt meidän molempien kiusaksi syyspöpön.


Joten täällä sitä sitten tehdään hampaita ja aivastellaan yhdessä. Paperihääpäivääkin tulee siinä samalla juhlistettua nenäliinapapereiden merkeissä. Onnea me!


Muita kuvia ei ole, joten katselkaa nyt sitten vaikka syysauringon viimeisten säteiden leikkiä ja sitä, miltä lempilamppuni näyttää silloin kun siinä ei roiku pieniä ihmisiä.