Liikuntavartti

Vihaan systemaattisesti käytännössä kaikkia liikuntamuotoja ja olen tehnyt niin niin kauan kuin muistan. Kävin tarhaikäisenä kerran tai kaksi jossain satujumpassa ja muistan vihanneeni sitäkin. Kun karkasin tunnilta kesken pois, äiti ei ollutkaan liikuntasalin oven takana uskollisesti odottamassa (!), vaan oli livahtanut jumppatunnin ajaksi kahvioon.

Olen satujumppaharha-askeleen jälkeenkin harrastellut satunnaisesti vähän sitä sun tätä, mutta kokeilut ovat aina lopulta päättyneet kiinnostuksen lopahtamiseen.

Tänä syksynä olen kuitenkin kunnostautunut. Treenaan kahden personal trainerin ja hot joogan tunnelmaa luovan lämmitetyn lenkkipainon kanssa.

Siis näin:

Kuvassa ollaan juuri kotiuduttu eiliseltä lenkiltä. Ampaisin ulos, kun kuulin sateen ropisevan ikkunalautaan ja järkeilin, että on kivan viileä lenkkisää. Ovesta ulos ampaiseminen kestää vauvan ja kahden koiran kanssa kuitenkin sen verta kauan, että kun viimein pääsimme pihalle, sade oli loppunut ja vastassa oli turkkilaisen saunan matalapaine.

Käveltiin tunnin lenkki - kun nyt kerta oltiin liikkeelle lähdetty - ja ajattelin, että pakkohan sen sateen on jossain vaiheessa alkaa uudestaan. Kun sitten hiestä märkänä pääsin kotiin, sain riisuttua lapsen ja itseni ja istuuduttua huohottaen alas, sade alkoi taas rummuttaa ikkunaa. Nää on just niitä äiti onkin kahviossa -vastoinkäymisiä, jotka saavat kerta toisensa jälkeen vihaamaan liikuntaa.

Käsipäivää

Kameraa pidetään meillä työpöydällä. Joskus ruokapöydällä. 

Sitä on kyllä yritetty säilyttää sille varatussa laatikossakin, mutta yleensä kameran rymisteleminen vanhan lipaston vetolaatikosta on liian hidasta, äänekästä, tunnelman rikkovaa. Aina ei ehdi tarkistamaan kameran asetuksia tai avaamaan verhoja, hyvä että linssinsuojuksen saa irrotettua.

Kuten esimerkiksi silloin, kun kesken päivällisen huomaat, että olohuoneen lattialla tutustutaan juuri pienin, haparoivin sormin vieruskaveriin.

Oman elämänsä rikollisneron kosto

Loikoilin eilen lapsen ja naispuolisen kummihenkilön kanssa muina naisina olohuoneessa, kun lapsen huoneesta kuului tomera haukahdus. Katsoin kummitätiä, kummitäti katsoi minua.

Mitä hittoa ne tekee.

Kun sitten ryntäsin pääkallopaikalle, löytyi sieltä yksi uhmakkaasti korvat pystyssä minua suoraan silmiin tuijottava siperianhusky suu täynnä jotain vihreää ja yksi todella syyllisen ja kiinnijääneen näköinen siperianhusky valmiina vajoamaan maan rakoon.

Käskytin Nidon pudottamaan saaliinsa lattialle ja poistumaan huoneesta. Se jätti aarteensa ja pinkoi pakoon. Koda pyöri paikalla paniikissa hetken ympyrää, nappasi maasta silmän suuhunsa ja livisti Nidon perään.

Tämä ei ollut pelkkä omaisuusrikos. Tämä oli kosto.

Koirat manikyröitiin, harjattiin ja pestiin eilen illalla ja olin jo aiemmin huomannut, että Nidolle oli jäänyt toimenpiteestä jotain hampaankoloon.

Kostonsa välikappaleeksi se valitsi symbolisesti tietysti ensimmäisen lapselle ostamani lelun, jonka olin löytänyt käsityömessuilta samana päivänä kun olin saanut tietää lapsen sukupuolen.

Lapsen mummi kyllä huomauttikin meillä vieraillessaan tuon vastikään käyttöön ottamani lelukorin olevan "aika kivasti just huskylle sopivalla korkeudella." 

"Joojoo", vastasin silloin äidilleni. "Mut kato kun eihän meidän koirat syö lapsen leluja."

En tavoittanut vielä yöunillaan olevaa pääsyyllistä kommentoimaan tapausta.

Kummihenkilö mörköaamiaisella

Onni on lapsen maailman parhaat kummivanhemmat, jotka asuvat niin lähellä, että niitä voi kutsua vaikka mörköteemaiselle aamiaiselle.

Kummihenkilöt ovat meillä niin totuttuja vieraita, että koirat todennäköisesti olettavat niiden kuuluvan laumaan, mutta olevan vaan valitettavan paljon poissa kotoa.

Kun kummihenkilöitä on paikalla, niiden jalkoihin kietoudutaan tuttavallisesti kuin kissat ikään.

Tai siis niin kissamaisesti, kuin 25-kiloinen siperianhusky nyt voi kietoutua.

Viikon ilahduttavat

Elukkataulu pääsi tänään seinälle. Laumanjohtaja oli melkein jo kengät jalassa lähdössä töihin, kun varovasti kysäisin, voisko ihan silleenniinku nopeesti vaan porata yhden reiän...

Alkuperäinen idea on peräisin Innon Markolta (jonka suuri fani muuten olen, terkkuja!). Se teki jonkin kohteen eteisen seinälle valtavan sommitelman samanvärisistä tavaroista ja mietin silloin, että sama idea voisi vähän muunneltuna toimia lastenhuoneen seinällä.

Tarkoituksena oli myös opettavaisuusarvon takia kirjoittaa eläinten nimet niiden viereen. Ja maalata kehyksetkin valkoiseksi. Ensimmäisen jätin välistä siksi, että taulu näyttää mielestäni kivemmalta näin, eikä pienhenkilö sitä paitsi välttämättä opi vielä ihan lähiaikoina lukemaan. Jälkimmäinen taas jäi tekemättä siksi, että kokonaisuudesta olisi tullut kokovalkoisena liian kalsea lapsenhuoneeseen.

(Huom. joku tyyppi koivet pystyssä pinnasängyssä... Ihme porukkaa.)

Löysin täydellisen teepannun. Sain vuosia sitten kontolleni meille sopivan teepannun hankkimisen, koska se kuulemma on "enemmän visuaalinen juttu". Toissapäivänä meille muuttanut pannu on henkilökohtaisen suosikkini Muuton Bulky-sarjaa, johon kuuluu myös hervottoman kokoiset teekupit.

Sukulaisten häät. Tänä kesänä niitä on kaksin kappalein, jälkimmäiset tulevana viikonloppuna. Kortiksi askartelen taas jotain aiheella Rakkaus on puu.

Tärkeimpänä ilonaiheena mainittakoon, että laumanjäsenistä viimeisinkin osaa nyt kääntyä ihan itte vatsalleen. Voitte ehkä kuvitella sen riemun sen jälkeen, kun on kolme kuukautta viettänyt lähinnä selällään.

Nido valvoo uusimman vatsalleenkääntyjän pötköttelyharjoituksia siperianhuskyn tarkkaavaisuudella.

Syventymisiä

Tämä maailman huonoin kuva - jossa ei näy mitään kokonaan, mutta merkittävästi liikaa parkettia - on tässä osoittaakseen, että täällä on vähän puuhailtu.

Olen samanlainen askartelija kuin olen siivoajakin: aloitan projektin sieltä sun täältä, teen vaiheita rinnakkain eteenpäin sen sijaan, että etenisin loogisessa järjestyksessä vaihe kerrallaan. Kaikki on pitkään pelkkää kaaosta, verta, hikeä ja kyyneliä, mutta lopputulos on yleensä aika hyvä.

Kuten aina, askarteluseuranani eilen toimineet henkilöt naureskelivat ivalliseen sävyyn vieressä ja jakelivat ohjeita.

Ilmoitinkin jo, että sitten kun olen menestynyt ja arvostettu (Hesarin kulttuurisivuilla ehkä myös kiistelty) nykytaiteilija, naureskeluun osallistunut laumanjohtaja ei tasan varmasti saa kutsua ensimmäisen näyttelyni avajaisiin.

Toisaalta voi olla, että mikäli kaikki puuhailuilleni joskus naureskelleet läheiseni pitää jättää kutsuvieraslistalta pois, ei listalle jää kuin isäni. Mutta mikäs siinä sitten. Enemmän kuohuviiniä ja pieniä coctail-herkkuja meille! Tosin inhoamme kumpikin sekä kuohuviiniä että arveluttavia coctail-kikkareita. Kirjataan muistiin: ensimmäisen näyttelyn avajaisissa tarjottava eskimojäätelöitä ja mansikkamehua.

Koda on alkanut harrastamaan mietiskelyä. Se parkkeeraa itsensä parvekkeen oven eteen niin, että pehva litistyy viileää lasia vasten. Sitten se sulkee silmänsä ja sukeltaa ajatuksiinsa.

Yleensä Koda näyttää siltä, että sen korvien välissä on korkeintaan tuulen huminaa, mutta yllä kuvattuna hetkenä olisin halunnut sukeltaa sen mukana. (P.S. Pitäis vissiin silittää verhot...)

Tilannekatsaus

Olen tehnyt alennusmyyntilöytöjä. Se on sikäli sekä yllättävää että luonnotonta, etten koskaan käy alennusmyynneissä (ja sitten kuitenkin kiukuttelen siitä, miksi kaikki muut tekevät alennusmyyntilöytöjä paitsi minä).

Löytö nro 1: kirjatuet.
Hinta: n. 20€/pari. 

Olen lukenut ja keräillyt kirjoja melkein kaksikymmentä vuotta, enkä ole ennen omistanut kunnon kirjatukia. Kunnon kirjatuki on siis mielestäni sellainen, joka pitää kirjat pelkällä painollaan pystyssä. Ja näyttää kivalta. Eikä ole aiheeltaan mitään hassua. Koska lukeminen on vakava ja totinen asia.

Löytö: asia, johon voi laittaa asioita (kaksi eri kokoa).
Hinta: n. 2€/kpl.

Ostin kaksi sinkkipurkkia keittiöön yllättäen ilmestyneitä yrttiruukkuja varten. Kotona kuulin, että ne yrttiruukut olivatkin vain kertaluontoinen kokeilu. Aha. Otin purkeista sydänkoristeiset sangat pois ja täytin toisen tuteilla ja muilla kädenulottuville tarvittavilla viihdykkeillä. Purkit ovat (ehkä) Lyhtytalon,  takana näkyvä mortteli on (varmasti) Kokkipuodin.

Muita uutisia:

Kun saapuu syys, on vaihdettava asianmukaiseen väritykseen. Huomasin taannoin lenkillä, että Koda on muuttanut häntänsä punaiseksi.

Pidän ratkaisua muuten mustavalkoisen linjan huomioiden erikoisena, mutta toisaalta häntä sopii hyvin yhteen vaaleanpunaisen nenän kanssa. Ja kyllä meillä saa pukeutua just niin kuin lystää. Paitsi että laumanjohtajan on pukeuduttava just niin kuin käsketään, muuten se kulkisi kaiken kansan katseltavana esimerkiksi pelkkiin boksereihin, urheilusukkiin ja sandaaleihin sonnustautuneena.

Lapsi on oppinut yhden tärkeän ja yhden epäolennaisen taidon. Se tärkeä on tarttuminen.

Mieluisimpia tarttumisenkohteita ovat: oma naama, omat kädet, äidin (pitkät ja takkuiset) hiukset ja isin (suuri) nenä. Tarttumistoiminnassa olennaista on, että käsi on ensin sotkettava tahmeaan kuolaan hyvän pidon takaamiseksi. Kuvaushetkellä ei houkutteluista huolimatta tehnyt mieli tarttua mihinkään, kun oli keskityttävä naaman edessä raksuttavaan objektiiviin. 

Se epäolennainen taito on kurlaaminen. En tiedä, mihin pienhenkilö on suunnitellut taitoa käyttävänsä, mutta hän on itse osaamisestaan varsin innoissaan. Kurlaaminen kuulostaa flirttailevalta pululta ja sillä ilmaistaan ainakin ärtymystä, innostusta, kiinnostusta ja uneliaisuutta. Tätä kirjoittaessani kurlataan ihailevaan sävyyn kattolampulle.