31.12.2011

Uusin vuosi

Kummallinen uusivuosi. Mutta ehkä juuri oikeanlainen, tähän tilanteeseen sopiva.


Laumanjohtaja on työmatkalla uudenvuoden yli. Tai siis lomailemassa hotellissa, kuten hän itse asian lähtiessään ilmaisi. Pääsin tänään pariksi tunniksi ostoksille yksikseni, mutta muuten olemme olleet täällä.

Ihan hissukseen. Olemme leikkineet joululahjapalikoilla ja makoilleet joululakanoissa.


Olin tänään ensimmäistä kertaa tytön syntymän jälkeen ostoksilla niin, ettei hän ollut mukana, enkä ostanut hänelle mitään. Aiemmat yritykset lähteä täydentämään omaa vaatevarastoani ovat päättyneet siihen, etten mukamas löydä itselleni mitään, mutta lapselle kyllä vähän kaikkea.

Okei, otin nytkin kotiasua vaatekaupassa valitessani huomioon sen, minkälaista paitaa lapsi mieluiten katselisi. Harmaan paidan rinnuksissa on nyt sitten aikuismaisesti silmälasipäinen apina.


Havahduin eilen siihen, etten ole lukenut tänä vuonna yhtään kirjaa. Nada. Zero. Ollut parempaakin tekemistä. Uudenvuoden lupaukseni onkin siis se, että ensi vuonna aion lukea aivan pirusti kirjoja!


Muistan tämän vuoden siis ikuisesti lapsen vuotena. Tämä oli kokonaan hänen. Niin tulevat tietysti tulevatkin vuodet enemmän tai vähemmän olemaan, mutta jos sitä nyt ensi vuonna malttaisi lukeakin jo jotain.

(Aloittaa voisi vaikka näistä lipaston päällä odottavista, joista en ole lukenut vielä ensimmäistäkään. Joukossa mm. kolme Valtaojaa ja kaksi Waltaria.)


Nido on jo jonkin aikaa huolestuttanut lähipiiriämme käytöksellään. Ulkopuolinen ei huomaisi mitään ihmeellistä, mutta me Nidon tuntevat kyllä huomaamme. Se seisoskelee ja katselee tyhjyyteen. On poissaoleva. Ja mikä kaikista kummallisinta, se on alkanut nukkumaan piiloissa. Välillä pitää käydä varmistamassa, etten ole sulkenut sitä vahingossa kylpyhuoneeseen. Melkein joka ilta se pitää etsiä jostain.

Tilanteeseen kiteytyy hyvin asia, joka on mielestäni siperianhuskyn kaltaisten työkoirien omistamisessa kaikista haastavinta: niiden hyvinvoinnista on itse kokonaan vastuussa. Enkä nyt tarkoita hyvinvoinnilla koiran perustarpeista huolehtimista, vaan sitä, että huskyn tapaiset koirat (paitsi Koda, joka on maailman suurin itkupilli) eivät voi näyttää, jos niillä on joku hätänä tai jos johonkin sattuu. Sen sijaan ne yrittävät piilottaa sen viimeiseen saakka, kunnes sitten lopulta kaatuvat suorin jaloin.

Ensi vuonna lapsi alkaa opetella puhumaan (tai opetteleehan hän jo, minä olen Ämmämmämmä silloin, kun en ymmärrä heti vastata kimeään kutsuun) ja uudenvuoden toivomuksena toivoisinkin, että koiristamme edes toinen opettelisi myös.


Hyvää uuttavuotta! Olkoon vuotenne täynnä selkokielistä puhetta ja hyviä kirjoja siltä varalta ettei omani olekaan.

27.12.2011

Minä en ota tästä mitään vastuuta


Kävin juuri poikain kanssa vappulenkillä.


Ilma oli ihan samanlainen kuin vappuna. Sellainen odottava jännitys, että sataako kohta vai eikö sada. Asvaltti paikoitellen jo ihan kuiva. Pieniä lampia pelloilla. Kukaan ei oikein tiedä, miten kannattaisi pukeutua.




Jos saisin toivoa, olisi aina juuri tällainen keli. Tuulisi niin kovaa, että ilman kahdeksaa tukitassua lentäisin ilmaan. Olisi juuri näin kuulasta ja juuri näin sopivan kylmää, että korvat jäätyvät, mutta sormet eivät.


Ja niin kirkas taivas, että häikäisee.

Olen toivonut mustaa jouluakin ties kuinka pitkään (2006 kuulemma oli, ei mitään muistikuvia moisesta).


Mutta haluan silti sanoa, etten ota tästä mitään vastuuta. En minä tätä tilannut. Mutta aion nauttia silti täysin siemauksin.


Pojatkin nauttivat täysin siemauksin kaikesta siitä, mikä oli yön aikana lentänyt ties kuinka pitkältä meidän reittien varsille. Ne pysähtelivät välillä nokat tuuleen suunnattuina odottamaan sitä, mikä sieltä seuraavana on tulossa.

22.12.2011

Huhut joulustressistä ovat vahvasti liioiteltuja

Yritän olla pitämättä joulusta. Sillä mikäli alkaisin spontaanisti pitämään joulusta, saattaisi se johtaa tietynlaiseen ylimääräiseen anuharkkeiluun.

Ainekset ovat jo ilmassa: harkitsin vielä pari viikkoa sitten vakavasti tekeväni itse korun lahjaksi yhdelle läheisistäni. Ehdin jo askartelukaupan korutarvikehyllylle asti. Myyjä oli juuri lähestymässä ystävällinen ilme kasvoillaan, kun tajusin mitä olin tekemässä ja pakenin paikalta lastenrattaiden pyörät sauhuten.

Sillä etenkin jouluna - tuona rauhoittumisen ja läsnäolon juhlapyhänä - on karsittava mielestä kaikki ylimääräiset stressinaiheuttajat. 

Pakettikortteja ei esimerkiksi missään nimessä saa alkaa väkertämään itse.


Lisäksi on tärkeää muistaa pysyä erossa sellofaanista ja sillä paketoimisesta.


Eikä puolisoa pidä päästää aloittamaan mitään massiivisia remonttiprojekteja juuri joulun alla (varsinkaan oman päivätyönsä ohella).


Ja kaiken kiireen ja uupumuksen keskellä on huolehdittava siitä, että paikalla on aina Tauottaja. Joku, joka pakottaa edes hetkeksi rauhoittumaan.

Toimenkuvaan sopii erityisen hyvin sellainen henkilö, joka haluaa säännöllisesti istua päällesi tutkimaan kasvojasi mahdollisimman läheltä.

19.12.2011

Kun tavarat vaihtavat omistajaa

Myönnän. Olen antanut vauvan leikkiä puhelimellani siitäkin huolimatta, että olen tiennyt katuvani sitä lopulta.

Nyt lapseni sitten luulee olevansa puhelimeni ainoa oikeutettu omistaja. 

Puhelimen soidessa siihen ei saa vastata, ellei vaihtokauppana anna jotain muuta kivaa näperrettävää. Puhelimeen puhuminen niin, että hän on sylissä, vaatii akrobatisia taitoja (ei ole), käsivoimia (ei ole) ja kovaa puheääntä (no se on!), sillä lapsi yrittää samalla lentoliskokiljuen tavoitella puhelinta itselleen. 

Tänään sitten yllätin lauman lyhytnäköisimmät jäsenet leikkimästä sormuksillani.

Sormukset ovat eri juttu, ne ovat korvaamattomia. 


Kuvat otettuani keittiöstä kuului: "Yks... kaks... Tota... Monta näitä sun sormuksia alun perin oli? KODA, SÖITKÖ SÄ YHDEN? Eikun ei hätää, löyty vauvan alta!"


Ymmärrän, ymmärrän, kiliseväthän ne kivasti. Ja kiiltävät. Ja ovat minikädelle juuri sopivan kokoisia. Ja harvoin tarjolla. Juu juu.

Mutta silti joskus voisi leikkiä jollain isinkin tavaralla. Jollain muullakin kuin Reserviläisellä.

14.12.2011

2 opittua asiaa, 1/2 menetettyä hammasta ja vahvasti 5-henkinen lauma

Pari viikkoa sitten opin, että koirilla on kahdeksan oikeasti tärkeää hammasta.

Ja että Nidolla on enää 7,5.

Emme koskaan saaneet tietää, kuinka ja minne 0,5 hammasta katosi, mutta yht'äkkiä jäljellä oli joka tapauksessa pahasti lohjennut yläkulmahammas, joka piti juurihoitaa.

Koiran hammashoitoajan varaaminen pääkaupunkiseudulta on koettelemus sinänsä. Soittelin eri paikkoihin tunnin verran (minkä aikana lapsi mm. ehti kokeilla, miltä tuntuu piirtää itseään kuulakärkikynällä naamaan), kunnes lopulta sain sattumalta peruutuspaikan kahden viikon päähän, eli tälle päivälle. Muuten olisi pitänyt odottaa "ehdottomasti ainakin tammikuun loppuun".

Tänään laumanjohtaja vei Nidon heti aamusta Viikkiin. Saimme päivän verran muistella, minkälaista elämä yhden koiran kanssa on.

Ja onhan siinä kieltämättä puolensa! Kuten se, että ulos lähtiessä eteisessä koheltaa (kuvanottohetkellä näemmä tuijottaa lamaantuneena emännän kenkää) vain yksi koira.


Tai että kun leikkelepaketissa on enää viimeinen jäljellä, sen oikeutettu saaja on välittömästi selvillä.

Ja että takakontin avatessa päälle on loikkaamassa vain yksi siperianhusky.


Ja... siinä ne hyvät puolet sitten olivatkin.

Eivätkä nekään oikeastaan olleet kovin hyviä. Eivät missään nimessä ainakaan Nidoa parempia.


Seitsemän tunnin odottelun jälkeen haimme Viikistä varsin humalaisen koiran. Opin myös (siis nyt ollaan jo toisessa hyvin lyhyen ajan sisään opitussa asiassa!), että joihinkin rotuihin, kuten siperianhuskyihin, opiaattipohjaiset lääkkeet vaikuttavat voimakkaammin kuin toisiin. Kuulemma monet muut koirat olisivat samalla lääkityksellä olleet siinä luovutusvaiheessa jo aivan pirteitä, kun Nido taas oli elämänsä kännissä ja yritti piiloutua odotushuoneen penkkien alle itkemään.


Nido ja päihteet eivät sovi yhteen.

Automatka Viikistä kotiin meni ihan hyvin siihen saakka, kunnes lapsen kummisetä hyppäsi kyytiin. Sitten takakontista alkoi kantautua loukkaantuneelta Chewbaccalta kuulostanut mylvintä, joka on jatkunut eriasteisena vinkumisena koko päivän. Lisäksi Nido on toistuvasti kieltäytynyt lähtemästä ulos (mikä on johtanut lenkittäjän kannalta varsin nöyryyttävään suostutteluun), kompastunut kaksi kertaa portaissa (askelmia yhteensä 2kpl) ja loukkaantunut siitä, että Koda onnistui varastamaan luun, eikä Nidolle annettu lohdutukseksi omaa luuta.

Mutta sitä on sentään hellitty ja nuuhkittu paljon. Onnekseni se on humalassa varsin hellyydenkipeä.

7.12.2011

Mielikuvitusystävä

On yksilökohtaista, kuinka kauan koirilla kestää tulla järkiinsä.

Siis oppia pentuajan jälkeen ymmärtämään ja hyväksymään sellaisia realiteetteja, kuten että lentävät lehdet eivät ole eläviä, roskasäiliöt eivät ole vaarallisia ja että ohiajavan pyörän kyytiin ei voi hypätä.

Yleensä järkiintulo tapahtuu ensimmäisten parin elinvuoden aikana, mutta useimmilla on vielä aikuisenakin joitain asioita, jotka ovat jääneet epäselviksi - joiden kohdalla kukaan ei ole koskaan oikaissut väärinymmärrystä. Ronja esimerkiksi vihaa ruohonleikkureita. Nido kuvittelee muuttuvansa näkymättömäksi seisoessaan liikkumatta.

Kodalla taas näitä juttuja on... vähän enemmän.

Siispä silloin, kun muut viettävät aikaa yhdessä...


...Koda nököttää keittiössä vahtimassa uunissa asuvaa ystäväänsä.

2.12.2011

Pikkujoulun tahattomat pahikset


No joo, pikkueläimen pökäleeltähän se erehdyttävästi näyttää.

Mutta se on käsintehty tryffeli. Katsokaas, olen puuhaillut joulujuttuja. Kuten ostanut ja täyttänyt laumanjohtajalle oman sulkaakalenterin. (Edellisen tein itse. Se oli sellaista käsiinhajoavaa mallia. Tänä vuonna turvauduin Pentikiin.)


Ostin ruokapöydällekin jouluasioita. Ylimitoitetussa pöydässä on sekin hyvä puoli, että silloin, kun kerran vuodessa iskee tarve tehdä epämääräisiä asetelmia, mahtuu pöydän ääressä silti syömäänkin.


Suuri pöytä mahdollistaa senkin, että pienhenkilö voi istua aamiaisen ajan pöydän päädyssä ilman, että ylettyy (lukuisista lentoliskokiljahduksin säestetyistä yrityksistä huolimatta) vieressä istuvan tarjottimelle.


Ja on meidän tapauksessamme sekin tärkeää, että pöydän alla mahtuu seisomaan ilman, että on sen ääressä istuvien jalkojen tiellä.

Pojat saivat pikkujoululahjaksi (tai siis siksi, että vanhat olivat ratkeamispisteessä) uudet nahkapannat, mistä päästäänkin päivän valitusosioon.


Miksi isoille koirille ei ole muita kuin pahispantoja? En halua noutajapantoja, vinttikoirapantoja enkä kuristuspantoja, vaan tavalliset, mahdollisimman pehmeät, paksut ja yksinkertaiset nahkapannat. Mutta eihän sellaisia tietenkään ole. On pakko valita jotain niiteillä, ellei sitten halua pääkalloja. Valitsin nämä nastat, sillä ne lähettävät vaihtoehdoista kaikista vähiten varokaa pikkulapsia syöviä vesikauhuisia hirviöitä -signaaleja.

Mutta mikäli jollain on tiedossa, mistä vaatimukset täyttäviä hyvisnahkapantoja voisi ostaa, saa ilmiantaa kommenttilaatikon puolella. Nyt mennään seuraavat pari vuotta näillä ja kestetään se, kun lenkillä vastaantulevat vanhemmat ottavat meidät nähdessään lapsiaan kädestä kiinni ja vaihtavat suuntaa/tien puolta/maisemaa.

30.11.2011

Yksinkertaisia asioita

Elämässä on arvostettava yksinkertaisia asioita.

Kuten sitä, että eläinlääkäriaseman laskuun on skannattu kuitti, jotta paperin voi lähettää sellaisenaan vakuutusyhtiölle.


Ja että saman paperin alareunassa on kasvokuvat kaikista sillä lääkärikäynnillä lemmikin hoitoon osallistuneista hoitajista ja lääkäreistä.

Tai sitä, että lapsen syöttötuolin pakkauksesta löytyi pieni purkillinen puuöljyä. Ja kangas, jolla sen voi hieroa tuolin pintaan. Ja hiekkapaperia myöhempiä öljyntäkertoja varten.


Luonnollisesti on arvostettava myös sitä, että elämässäni on ihminen, joka tälläkin hetkellä ilmaisee läsnäolonsa nuolemalla työtuolin jalkoja. Päästellen samalla oikeasti aika pelottavia lentoliskokiljahduksia.


Ja arvoa on annettava sillekin, että kulmahampaansa katkaissut henkilö ensinnäkin käyttäytyi lääkärissä taas esimerkillisesti.


Silloinkin, kun ventovieras ihminen tökki sitä piikillä hampaan ytimeen. Pureminen olisi mielestäni ollut täysin hyväksyttävää, ehkä jopa oikeutettua.

Toisekseen kyseinen henkilö on ollut urhea oma itsensä myös kotioloissa.


Vaikka ruoka tarjoillaankin vielä parin viikon ajan liotettuna, vaikkei koirapuistoon ole myöskään menemistä, ja vaikka joulukuun puolivälissä onkin luvassa kaikkien laajalti rakastamaa juurihoitoa.

24.11.2011

Häkkilintu














Odotan salaa ensilunta, sitä että maailma vaikenee ja alistuu jäämään hahtuvaisen peiton alle. Lapsena juoksimme luokan ikkunaan katsomaan, kun ensilumi satoi. Seisoimme hiljaisessa rivissä, otsat ja nenät kiinni kylmässä lasissa.

Vanhempana en enää ole juossut. Pitäisi ehkä opetella uudestaan, jotta voin ensi vuonna juosta ikkunaan yhdessä Häkkilinnun kanssa.

20.11.2011

Suhteellisia pelkäämisiä

Päivä on ollut tänään vähän... no, Nido tässä tiivistääkin lauman yleisen mielialan:


Mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin! Tulimme juuri iltalenkiltä, eikä Koda itkenyt lähes ollenkaan tienpätkällä, jonka varrelta on palanut kaikki katulamput. Kyl mää oon ylpiä!

Ihmettelin muutama viikko sitten yölenkillä Kodan vikinää. Koska en lenkittänyt edellisenä pimeänä kautena koiria kertaakaan, olin unohtanut Kodan pelkäävän pimeää. Joo, siitäkin huolimatta, että yleensä pimeää pelätään juuri siksi, että sieltä saattaisi tulla vastaan jotakin Kodan näköistä.

Mutta kai pelotkin sitten ovat suhteellisia. Perjantaina kävimme kyläilemässä ystävälläni, jolla on ranskanbulldoggi. Samalla selvisi, että lapseni - joka asuu kahden siperianhuskyn kanssa - ei ilmeisesti pelkää mitään niin paljon kuin ranskanbulldoggeja. Huuto oli korviahuumaava ja yltyi aina, kun ranskanbulldoggi liikahti. Ja nyt on kuitenkin kyse henkilöstä, jonka suosikkitekemisiin kuuluu siperianhuskyn naaman nyplääminen.

14.11.2011

Maanantaiaamu

Mistä tietää, että joku on taas päässyt isoon sänkyyn nukkumaan? 
Mustavalkoisten petivaatteiden seassa on jotakin mintunvihreää ja lammaskuvioista.

En pidä aamuista. En todellakaan ole koskaan ikinä yhtenäkään elämäni aamuna ollut aamuihminen.

En myöskään pidä maanantaista. Maanantaihin liittyy sellainen aikaansaamispakon tunnelataus. Että kun nyt on viikon ensimmäinen arkipäivä sen maailmanlaajuisen lepopäivän jälkeen, niin pitäisi tehdä kaikennäköistä tehokasta ja mielellään aloittaa pirteänä heti aamusta.

Ei onnistu. Ei ole muistaakseni kertaakaan onnistunut. Tällä kertaa erityisen huonosti siksi, että siivosin keittiön laatikoita aamukahteen siitäkin huolimatta, että tiesin tuon 70-senttisen herätyskelloni kiekaisevan sotilaallisella tarkkuudella n. klo 05:45, ja heräävän sitten murisemaan ja läpsyttelemään seiniä n. klo 08:00.

En myöskään jaksa taaskaan tehdä itselleni aamiaista, mutta aamukiekaisija-seinänläpsyttelijä sen sijaan saa päärynäpuuroa muumimukista.


Ja kun kirjoitan saa, tarkoitan tietysti, että hieroo suurimman osan naamaansa ja pärisyttelee sitten loput iloisesti hymyillen päälleni.

Tässä maanantaiaamuasiassakin olisi syytä ottaa mallia siperianhuskyilta, noilta sujuvan arkielämän asiantuntijoilta.

Ne eivät nimittäin ole tavattavissa ennen puoltapäivää.

(Kaikki kuvat näemmä kohisevat ja ovat oudonsävyisiä, mutta tiedättekö, minua ei näin maanantaiaamuna voisi vähempää kiinnostaa.)

8.11.2011

Matkalla

Nyt ollaan matkalla vähän sinne sun tänne. Sellaisessa välitilassa, jossa ei auta kuin odottaa pääsevänsä perille.

Tai sitten tämä matkustamisen (ts. trippaamisen, toim. huom.) tunne tulee vaan siitä, että me ollaan taas kipeänä, minä ja pienihminen. Herään öisin tunnin välein rauhoittamaan sitä, se näyttää ottavan sairastumisen yhtä henkilökohtaisesti ja raivostuneesti kuin äitinsäkin. Päivisin sitä harmittaa eikä nälätä tai päiväunita, joten itse olen puolikuollut enkä ehdi syömään.

Onneksi huumorintajuni on sysimusta; nauroin tänään ääneen, kun satuin huomaamaan peilistä, minkä näköisenä olin käynyt heittämässä roskat. Terveisiä vaan taas naapureille.

Yksi laumanjäsen ramppaa pitkillä työmatkoilla. Loistava ajoitus, sanoisin. Jos siitä pitää jotain hyviä puolia etsiä, voisi ainoa olla se, että ainakin se ymmärtää tuoda tuliaisia.

Tänään tuliaislaukusta kuoriutui parasta, mitä puolivuotias voi lahjaksi saada.


Eli paperipussi.

Tai siis, tulihan siinä se joku ankka mukana.


Itse sain niin loistavan tuliaisen, että voin hyvin kuvitella liikuttuvani tästä vielä vuosienkin päästä. Käsin sidotun kirjan erilaisista papereista taitelluille sivuille saa kirjoittaa itse.


Puhelinkaan ei enää soi ja veispuukin tsätti on hiljaa. Se saattaa johtua siitä, että vauhkoan nykyään suunnilleen kaikille vastaantulijoille ja vastaan puhelimeenkin, että olethansä kuullut uutta Coldplayta?


Coldplay-pino on kuvattu viimeisimmän sisustushankinnan (joo, näitä on tullut nyt tehtyä tässä lähiaikoina...) päällä. Siitä lisää joskus paljon, paljon myöhemmin, sitten kun matka on päättynyt ja hankinta on päässyt pois pimeästä väliaikaisnurkastaan.