31.5.2010

Kotikontu

Tänään oli sellainen päivä, kun kamera toimi vartalon kiinteänä jatkeena jo aamusta, joten se lähti luonnollisesti myös lenkille mukaan. Loistava tilaisuus vastata erääseen meille usein esitettyyn kysymykseen!

"Miten te voitte pitää kahta sellasta koiraa kaupunkiasunnossa?"







Aika helposti. Kuvat ovat lemppari-lenkkireittini varrelta.


Tavoitteena on ottaaa koirista kesän aikana potrettikuva perheen sisäiseen käyttöön. Deadline on syyskuussa. Vaatimuksena on luonnonläheinen tausta ja kaksi nätisti paikoillaan istuvaa, suoraan kameraan katsovaa siperianhuskya. Tänään yritettiin parinkymmenen ruudun verran, suurin osa näytti siltä kuin yllä - Nido katsoo tiiviisti kamerasta ohi ja Koda laiduntaa minkä ehtii. Ja sitten oli näitä otoksia...




Jatkamme harjoituksia.

26.5.2010

Puutuntuma


Rakastan puuta. Se antaa ajan jättää arvokkaat merkkinsä pintaansa, eikä parhaimmillaan nöyristele edes vuodenaikojen vaihtelujen edessä. Se sietää ja kestää.

Pidän puussa eniten sen tunnusta, tuoksusta ja ulkonäöstä. Niitä ei voi jäljitellä muin materiaalein. Puu on aina tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi pehmeää, lämmintä ja kylmää, herkkää ja karskia. Ja sen syyt ovat aina ainutlaatuiset, kuin siveltimenjälkiä. Materiaalina se on vaativa käsiteltävä, sillä sitä on osattava kunnioittaa. Sen muotoja on osattava noudattaa, sitä on pakko mukailla.

Myönnän, että sammumaton rakkauteni puuhun saattaa ehkä johtua siitä, että molemmat nyt jo edesmenneet pappani sekä isäni ovat kaikki kolme työskennelleet puun kanssa - pappani tekivät puusta esineitä ja isäni lämpöä.

Ensimmäinen kuva on laumanjohtajan kanssa yhdessä tekemästämme täysmahonkisesta ruokapöydästä. Minä vastasin muodon suunnittelemisesta ja puun pintakäsittelystä. Halusin jättää pinnalle puulle ominaisen samettisuuden, halusin, että se tuntuu kämmenen alla puulta, ja että sitä haluaa koskettaa.

Olen ilmeisesti onnistunut tavoitteessani, sillä pöydän ääreen istahtavat vieraat paijaavat sitä usein puhuessaan, naputtelevat ja tunnustelevat ajatuksissaan.

Pöytä seisoo muuten arvoisessaan seurassa: sen päässä nököttää yksi lempiesineistäni, Eero Aarnion musta Baby Rocket -tuoli, jossa siinäkin on suunnittelija kunnioittanut puun omaa olomuotoa.

Muutama päivä sitten sain valmiiksi viimeisimmän puuprojektini.


Isäni isä teki arviolta nelisenkymmentä vuotta sitten korkeita lampun- ja kynttilänjalkoja täydestä puusta. Seitsemänkymmentäluvulle tyypilliseen tapaan kuusenvihreiksi petsatut jalat olivat seisseet toimettomina pitkään, kun sain ne huolehdittavikseni.

Molemmat saivat pinnalleen mustan, puun syyt läpi päästävän lakan, lampunjalkaan ostettiin uusi koneisto ja Pentikin kangasvarjostin ja se pääsi makuuhuoneeseen myöskin Pentikistä aikoinaan ostetun uusvanhan massiivipuulipaston kaveriksi.

En tiedä, missä kaikkialla lamppu on elonsa varrella matkannut...


...mutta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, sen valokeilassa lepäilee muuan varsin tyytyväinen siperianhusky.

23.5.2010

Välineurheilua

Piipahdimme eilen Mustin ja Mirrin yksivuotissynttäreillä. Vaikka ihastelimmekin upeita kissojen raapimapuita ikuisuuden, kannoimme lopulta kotiin kuitenkin vain herkkuja ja nerokkaita leluja koirille.

Sillä välin kiittämätön koiranpentu oli osoittanut mielipiteensä emännän maalausharrastusta kohtaan.


Kodan käsittelyn jälkeen lähinnä valettua tinaa muistuttava muoviasia oli siis akryylimaalien ohentamisvettä vuosikaudet uskollisesti tarjonnut muovimuki. Kiitti vaan.


Ja sitten ostoksiin, joita laumanjohtaja purkaa yllä Nidon kanssa kasseista.

Koska kukaan ei ole ollut enää kiinnostunut lelukorin ankeasta kumileluvalikoimasta (ja koska joku on purkanut turhautumistaan näin mm. yövaloon ja maalauskuppiin), tarvittiin uusia leluja. Pehmeät lelut ja solmut eivät edelleenkään tule kysymykseen, mutta tällainen löytyi:


Ostimme pehmeän verkkopallon, ja sen sisälle painavan kumipallon. Tuloksena on jalkapallon kokoinen aktivointilelu, joka liikkuu epäsäännöllisesti vaappuen (eikä voi rikkoa mitään). Sisälle voi laittaa suuria nameja tai vaikka pienen pyyhkeen, jota koira saa sitten repiä ulos. Tästä tuli heti Kodan lempilelu, jonka kanssa se ahertaa innokkaasti siitä riippumatta, onko sen sisälle laitettu namia vai ei. Nidoa ei tietenkään näin pöljät lelut kiinnosta.


Ostimme myös maailman siisteimmän dinosauruksen! Tämä on sitä erikoiskestävien lelujen sarjaa, jonka edustajia Koda on jo aiemmin tuhonnut ainakin yhden. Sarjan dinosaurukset ovat törkeän hienoja, suuria, painavia ja sikamaisen kalliita, joten 40%:n kanta-asiakasalennus oli pakko käyttää tähän. Niiiiiin hieno! Nido kanniskelee sitä ympäriinsä ja laumanjohtaja katsoo kateellisena vierestä. Pitää ehkä ostaa sille oma.


Koda puolestaan on hyväksynyt dinosauruksen päivystyskaverikseen.

Nimesin dinon Rauliksi (Virtanen). Olen nimennyt kaikki koirien pehmolelut merkkihenkilöiden mukaan. Meillä on asunut myös Sauli-jääkarhu (Niinistö), Kalevi-raitakissa (Sorsa) ja Jaska-majava (Jokunen).

Tätä kauhistuneina lukeville sukulaisille tiedoksi, että tulevia lapsia ei tulla nimeämään samalla logiikalla. ...Tosin, olen itse saanut nimeni siksi, että äidin samannimisellä työkaverilla oli kiva tukka ja laumanjohtaja on nimetty isänsä entisen kissan mukaan.

Nyt on jatkettava siivoamista, laumanjohtaja pesee vihdoin ikkunoita. Ja Koda auttaa.

19.5.2010

Valon loppu

Talouteemme on jostain syystä juurtunut tapa, että koirilla pitää olla yövalo. En tosiaan tiedä, miksi luontokappaleet ylipäätään kompuroisivat pimeässä kerrostaloasunnossa, mutta seinässämme on (ja on muuten Ronjankin kodin seinässä) joka tapauksessa ollut muutosta saakka yövalo nelijalkaisia varten. Se on luonnollisesti sijoitettu asunnon pimeimpään kolkkaan ja koirien suosituimpaan nukkumanurkkaukseen, eli eteiseen.

Myöhään maanantai-iltana minuun iski selittämätön tarve päästä maalaamaan taloyhtiön aitoja (terv. nimim. luontaisesti omakotitalotyyppiä), joten suuntasimme laumanjohtajan kanssa pensselit kädessä pihalle. Kun viimeksi mainittu käväisi välillä hakemassa kotoa tärpättiä, näytti eteisessä tältä.


Kodalla oli tullut mitta täyteen yövalon kanssa. Ekologinen ajattelu on tietysti aina hyväksi, onhan se yövalo näin valoisaan vuodenaikaan vähän turha.

Mutta miksi se piti tuhota? Ja vielä suoraan seinästä nakertamalla?

10.5.2010

Empiirinen koirakoe

Helsingin Sanomien toukokuun Kuukausiliitteessä julkaistiin riemukseni pitkä juttu Hannes Lohen pyörittämästä geenitutkimuksesta, johon Suden hetkikin sattumalta osallistui muutama viikko sitten. Jutun myötä itsellenikin selvisi, että tutkimuksen varsinainen tavoite on saada selvyyttä ihmisten geneettisiin sairauksiin koirien vastaavia sairauksia tutkimalla.

Kehotan ehdottomasti lukemaan kokonaisen, nerokkaasti otsikoidun jutun Kuukausiliitteen paperiversiosta, mutta hesarittomille teistä rankasti lyhennelty nettiversio on luettavissa täällä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun huomaan aihetta käsiteltävän näin laajasti jossain Helsingin Sanomien tasoisessa julkaisussa - ja vielä Kuukausiliitteessä. Lohen työn esittelemisen lisäksi jutussa annetaan kattava katsaus koirien jalostamisen pahimpiin ylilyönteihin. Se on varma merkki siitä, että aihe on alkanut kiinnostamaan ja huolestuttamaan muitakin kuin koiranomistajia. Voisi olettaa, että keskustelunavauksen seurauksena joku ulkopuolinen taho puuttuisi vihdoinkin rotukoirien jalostukseen, jota ei voi olla vertaamatta toisen maailmansodan ihmiskokeisiin. 

Paitsi että ihmiskokeiden motiivina ei ollut mielipuolinen kauneuden tavoitteleminen, joka rotukoirien tapauksessa tuntuu olevan sitä kiihkeämpää, mitä vammaisemmasta koirasta on kyse. Innokkaimpien jalostajien ihanne on ilmeisesti koira, joka ei pysty parittelemaan tai synnyttämään itse, joka ei jaksa kantaa päätään, joka maata viistävän vatsan takia etenee kuin lisko ja jonka silmät vierähtävät toisinaan maata pitkin laahaaviin korviin.

Onneksi olen kantanut korteni kekoon tekemällä itse rotukoirien geenitutkimusta ihan näin kotioloissa!



Alustavien tulosten perusteella arvioisin, että Nidossa on ainakin neljäsosa lammasta. Lähetämme sen ehkä kesätöihin lampolaan.


(P.S. Nidon kaulassa näkyvä karvaton kohta ajeltiin päivystyksessä tarkempaa verikoetta varten. Samalla saimme vedenpitävän todisteen siitä, että kaiken tuon karvan alla on sittenkin ihoa.)

4.5.2010

Kuningasajatus ja sen romuttuminen

Ongelma: siperianhuskynkarvoja sängyssä, emännällä periaateluontoista päiväpeitevihaa.

Ratkaisu: levitetään sängylle vaivihkaa Nidon (eli sängyssä eniten oleskelevan ja karvaa eniten irrottavan siperianhuskyn) inhoama torkkupeitto, jonka se yleensä kiertää tai siirtää. Oletetaan, että sänky muuntuu hienovaraisesti siperianhuskyttomaksi ja siten myös täysin karvattomaksi alueeksi.

Lopputulos: 



Tämä näky odotti äsken kotiintulijaa. Koda kävi eteisessä kurkkaamassa ja hipsi sitten äkkiä takaisin sänkyyn, Nido ei vaivautunut edes nousemaan.

3.5.2010

Pelkokerroin

Tarkoituksenani oli kirjoittaa pitkä ja seikkaperäinen sepustus sattuneesta, mutta tyydyn lyhyempään versioon.

Koko vappu vietettiin ulkoillen ja urheillen ja samalla linjalla jatkettiin eilen Koirasaaressa. Nido pääsi aidan toiselle puolelle venesatamaan karkuun hetkeksi, se oli pois silmistämme korkeintaan minuutin.

Parin tunnin päästä kotona huomattiin, että se ei pysty nousemaan jaloilleen. Takajalat eivät kantaneet, se nuokkui, horjahteli seisoessaan ja vaikutti menevän välillä tajuttomaksi. Koda vietiin äkkiä perheelle hoitoon. Nido piti kantaa eläinsairaalaan, päästiin päivystysjonon ohi huolestuneiden katseiden saattelemana.

Aamukahdelta pääsimme viiden tunnin odottelun, testaamisen ja neuvottomien lääkärien jälkeen kotiin lihasrelaksanteilla ja kipulääkkeillä kyllästetyn koiran kanssa. Nido vinkui koko yön, rapsutin sen uneen joka inahduksen jälkeen.

Aamulla pääsin kyydillä luennolle ja laumanjohtaja vei Nidon neurologille Viikin eläinsairaalaan, jonka julistan täten maailman parhaimmaksi paikaksi (päivystys on helsinkiläisiä, espoolaisia, kauniaislaisia ja kirkkonummilaisia varten, mutta ajan varaamalla kaikki pääsevät hoitoon, esimerkiksi juuri neurologille). Lopulta ihmeelliset oireet selittyivät röntgenissä, jossa vatsalaukussa näkyi lintua suuremman eläimen luita ja selän alimpien nikamien välissä luupiikki. Jälkimmäinen on vaaraton, mutta ilmeisesti aiheuttanut osan oireista muutenkin kipeän sisuskaluston seurauksena.

Kuuden kakkoshädän ja parin vesilitran jälkeen Nido on kuin ihmeen kaupalla lähes entisensä.

Nyt en osaa muuta kuin olla hiljaa onnellinen hehkuvan auringonlaskun valoon sängylle nukahtaneesta susimöykystä. Ja niistä Nidolle ja meille voimia toivottaneista viesteistä ja ajatuksista, joita ystäviltä (ja useammalta valppaalta Suden hetken lukijalta!) eilen saatiin. Kiitos.


Ihmisluonnolle on tyypillistä olettaa, että onnettomuudet, sairaudet ja pahat sattumukset eivät satu juuri minun kohdalleni. Tiedättehän, vaikka suurin osa tupakanpolttajista sairastuu, koko ikänsä tupakoineet ovat aina yhtä yllättyneitä syöpädiagnoosistaan. Ehkä kyse on jonkinnäköisestä defenssimekanismista, joka auttaa selviytymään. Vähän sama juttu kuin se, että aina syödessään ei ajattele Afrikan nälkäänäkeviä, ja että koko maailman kuudesta miljardista ihmisestä vain lähimpien parinkymmenen asiat kiinnostavat oikeasti

Jos joku on varmaa, niin se, että en koko lopun elämäni aikana jätä enää mitään sattuman varaan, mitä tulee pienten lasten ja koirien - siis heidän, jotka eivät voi kertoa kivustaan itse - terveyteen. Särkylääkettä löytyi eilen pahimman hädän ja huolen hetkellä kaapista, mutta sieltä pitäisi löytyä myös ainakin tankoparsaa, hiilitabletteja ja kyypakkaus. 

Seuraava kerta tulee, mutta silloin olemme valmistautuneita. Olkaa tekin.