26.5.2010

Puutuntuma


Rakastan puuta. Se antaa ajan jättää arvokkaat merkkinsä pintaansa, eikä parhaimmillaan nöyristele edes vuodenaikojen vaihtelujen edessä. Se sietää ja kestää.

Pidän puussa eniten sen tunnusta, tuoksusta ja ulkonäöstä. Niitä ei voi jäljitellä muin materiaalein. Puu on aina tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi pehmeää, lämmintä ja kylmää, herkkää ja karskia. Ja sen syyt ovat aina ainutlaatuiset, kuin siveltimenjälkiä. Materiaalina se on vaativa käsiteltävä, sillä sitä on osattava kunnioittaa. Sen muotoja on osattava noudattaa, sitä on pakko mukailla.

Myönnän, että sammumaton rakkauteni puuhun saattaa ehkä johtua siitä, että molemmat nyt jo edesmenneet pappani sekä isäni ovat kaikki kolme työskennelleet puun kanssa - pappani tekivät puusta esineitä ja isäni lämpöä.

Ensimmäinen kuva on laumanjohtajan kanssa yhdessä tekemästämme täysmahonkisesta ruokapöydästä. Minä vastasin muodon suunnittelemisesta ja puun pintakäsittelystä. Halusin jättää pinnalle puulle ominaisen samettisuuden, halusin, että se tuntuu kämmenen alla puulta, ja että sitä haluaa koskettaa.

Olen ilmeisesti onnistunut tavoitteessani, sillä pöydän ääreen istahtavat vieraat paijaavat sitä usein puhuessaan, naputtelevat ja tunnustelevat ajatuksissaan.

Pöytä seisoo muuten arvoisessaan seurassa: sen päässä nököttää yksi lempiesineistäni, Eero Aarnion musta Baby Rocket -tuoli, jossa siinäkin on suunnittelija kunnioittanut puun omaa olomuotoa.

Muutama päivä sitten sain valmiiksi viimeisimmän puuprojektini.


Isäni isä teki arviolta nelisenkymmentä vuotta sitten korkeita lampun- ja kynttilänjalkoja täydestä puusta. Seitsemänkymmentäluvulle tyypilliseen tapaan kuusenvihreiksi petsatut jalat olivat seisseet toimettomina pitkään, kun sain ne huolehdittavikseni.

Molemmat saivat pinnalleen mustan, puun syyt läpi päästävän lakan, lampunjalkaan ostettiin uusi koneisto ja Pentikin kangasvarjostin ja se pääsi makuuhuoneeseen myöskin Pentikistä aikoinaan ostetun uusvanhan massiivipuulipaston kaveriksi.

En tiedä, missä kaikkialla lamppu on elonsa varrella matkannut...


...mutta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, sen valokeilassa lepäilee muuan varsin tyytyväinen siperianhusky.

1 kommentti:

  1. Aivan ihana postaus! Lamppu näyttää NIIN mahtavalta ja tarina vielä... Tykkään, kun esineillä on menneisyys.Ü

    VastaaPoista

Kahdeksan tassua ja kymmenen vikkelää sormea kiittävät kommentistasi.